Kertonut Leonard Smith

Kun olin vähän toisella kymmenellä, kaksi raamatunkohtaa vetosi minuun. Nykyään yli 70 vuotta myöhemmin voin yhä muistaa ajan, jolloin tajusin Sakarjan 8:23:n merkityksen. Tässä jakeessa puhutaan ”kymmenestä miehestä”, jotka ”tarttuvat juutalaismiehen liepeeseen”. He sanovat juutalaiselle: ”Me tahdomme kulkea teidän kanssanne, sillä olemme kuulleet, että Jumala on teidän kanssanne.”

JUUTALAISMIES kuvaa voideltuja kristittyjä, ja ”kymmenen miestä” edustavat ”muita lampaita” eli ”jonadabeja” *, joina heidät siihen aikaan tunnettiin (Joh. 10:16). Ymmärtäessäni tämän totuuden oivalsin myös, että saadakseni elää ikuisesti maan päällä minun tuli tukea uskollisesti voideltua luokkaa.

Myös Matteuksen 25:31–46:ssa oleva Jeesuksen vertaus ”lampaista” ja ”vuohista” teki minuun syvän vaikutuksen. ”Lampaat” kuvaavat niitä, jotka saavat lopun aikana suotuisan tuomion, koska he tekevät hyvää yhä maan päällä oleville Kristuksen voidelluille veljille. Nuorena jonadabina muistutin itseäni, että jos haluan Kristuksen pitävän minua lampaana, minun täytyy tukea hänen voideltuja veljiään ja hyväksyä heidän johtonsa, koska Jumala on heidän kanssaan. Tämä näkemys on ohjannut minua yli 70 vuoden ajan.

MISSÄ ON MINUN PAIKKANI?

Äitini kastettiin vuonna 1925 Betelin kokoussalissa. Tätä salia kutsuttiin Lontoon tabernaakkeliksi, ja paikalliset veljet kokoontuivat siinä. Minä synnyin 15. lokakuuta 1926. Maaliskuussa 1940 pidettiin Doverissa Englannin rannikolla konventti, jossa otin kasteaskeleen. Olin pienestä saakka oppinut rakastamaan Raamatun totuutta. Koska äiti oli voideltu kristitty, ensimmäinen kuvaannollisen juutalaisen lieve, johon tartuin, kuului äidilleni. Tuohon aikaan isäni ja isosiskoni eivät palvelleet Jehovaa. Olimme Kaakkois-Englannissa toimivan Gillinghamin seurakunnan yhteydessä, joka koostui pääasiassa voidelluista kristityistä. Äiti teki saarnaamistyötä esimerkillisen innokkaasti.

Syyskuussa 1941 Leicesterin kaupungissa pidetyssä konventissa oli puhe aiheesta ”Nuhteettomuus”, ja siinä käsiteltiin kysymystä kaikkeuden hallinnosta. Tämä puhe auttoi minua ensi kertaa ymmärtämään, että Jehovan ja Saatanan välinen kiistakysymys koskee myös meitä. Koska Jehova on Kaikkeuden Suvereeni, meidän tulee asennoitua hänen puolelleen ja pysyä nuhteettomina hänen edessään.

Tuossa konventissa korostettiin paljon tienraivauspalvelusta, ja nuoria kannustettiin ottamaan  se tavoitteekseen. Puhe ”Tienraivaajan paikka järjestössä” pani minut pohtimaan, missä oli minun paikkani. Konventti sai minut vakuuttumaan siitä, että jonadabina minun velvollisuuteni oli parhaan kykyni mukaan auttaa voideltua luokkaa saarnaamistyössä. Täytin tienraivausanomuksen jo ennen Leicesteristä lähtöä.

TIENRAIVAUSPALVELUS SODAN AIKANA

Aloin toimia erikoistienraivaajana 1. joulukuuta 1941 ollessani 15-vuotias. Äiti oli ensimmäinen tienraivaustoverini, mutta noin vuoden kuluttua hänen täytyi terveyssyistä lopettaa tienraivaus. Sitten Lontoon haaratoimisto järjesti minut työskentelemään Ron Parkinin kanssa, joka palvelee nykyään Puerto Ricon haaratoimistokomiteassa.

Meidät lähetettiin Broadstairsin ja Ramsgaten rannikkokaupunkeihin Kentin kreivikuntaan, ja vuokrasimme sieltä huoneen. Erikoistienraivaajan kuukausittainen määräraha oli 40 šillinkiä (noin 6 euroa). Niinpä vuokranmaksun jälkeen jäi vain vähän rahaa elämiseen, emmekä aina tienneet, mistä saisimme seuraavan aterian. Mutta tavalla tai toisella Jehova huolehti aina tarpeistamme.

Liikuimme paljon polkupyörillä, ja usein saimme hiki hatussa polkea raskaassa lastissa olevia pyöriämme vasten Pohjanmereltä puhaltavia kovia tuulia. Huolta meille aiheuttivat myös ilmahyökkäykset samoin kuin saksalaisten V-1-ohjukset, jotka lensivät melko matalalla Kentin yli kohti Lontoota. Kerran jouduin hyppäämään pyörän selästä ja heittäytymään ojaan, kun yläpuoleltani pudotettiin pommi, joka räjähti läheisellä pellolla. Kaikesta huolimatta Kentissä viettämämme tienraivausvuodet olivat onnellisia.

MINUSTA TULEE ”BETELIN POIKA”

Äiti oli aina puhunut ihaillen Betelistä. ”Kunpa sinusta tulisi yksi Betelin pojista”, hänellä oli tapana sanoa. Voit siis kuvitella, miten iloinen ja yllättynyt olin, kun minut tammikuussa 1946 kutsuttiin kolmeksi viikoksi auttamaan Lontoon Betelissä tehtävässä työssä. Noiden viikkojen päättyessä haaratoimistonpalvelija Pryce Hughes pyysi minua jäämään Beteliin. Siellä saamani valmennus on hyödyttänyt minua koko elämäni ajan.

Siihen aikaan Lontoon Betel-perheeseen kuului noin 30 henkeä, enimmäkseen nuoria naimattomia veljiä mutta myös useita voideltuja veljiä, kuten Pryce Hughes, Edgar Clay ja Jack Barr, josta tuli hallintoelimen jäsen. Kaltaiselleni nuorelle miehelle oli ilo ja kunnia tukea Kristuksen veljiä työskentelemällä näiden ”pylväiden” hengellisen valvonnan alaisuudessa (Gal. 2:9).

Eräänä päivänä muuan veli kertoi, että Betelin etuovella oli joku sisar, joka halusi tavata minut. Yllätyksekseni siellä oli äiti – paketti kainalossaan. Sanottuaan, ettei halunnut häiritä työtäni tulemalla sisään, hän antoi paketin ja lähti. Paketissa oli lämmin päällystakki. Hänen ystävällinen tekonsa palautti mieleeni Hannan, joka toi pienelle pojalleen Samuelille vaatteita tämän palvellessa tabernaakkelissa (1. Sam. 2:18, 19).

GILEAD – UNOHTUMATON KOKEMUS

Vuonna 1947 viisi meistä Betelissä palvelevista sai kutsun Yhdysvaltoihin Gilead-kouluun, ja seuraavana vuonna osallistuimme sen 11. kurssille. Saapuessamme New Yorkin osavaltion pohjoisosaan,  jossa koulu sijaitsi, sää oli purevan kylmä. Onneksi minulla oli äidin tuoma lämmin takki!

Gileadissa viettämäni kuusi kuukautta olivat unohtumattomat. Näkemykseni avartui ollessani tekemisissä 16:sta eri maasta tulleiden oppilaiden kanssa. Sen lisäksi että koulun opetus kehitti minua hengellisesti, hyödyin kypsien kristittyjen seurasta. Oppilastoveristani Lloyd Barrysta tuli myöhemmin hallintoelimen jäsen samoin kuin opettajastani Albert Schroederista sekä John Boothista. Viimeksi mainittu toimi valvojana Valtakunnanmaatilalla, jossa Gilead-koulua pidettiin. Arvostan suuresti näiden veljien antamia rakkaudellisia neuvoja ja heidän erinomaista malliaan uskollisuudesta Jehovalle ja hänen järjestölleen.

KIERROSTYÖHÖN JA JÄLLEEN BETELIIN

Gileadista valmistuttuani minut lähetettiin kierrostyöhön Yhdysvalloissa sijaitsevaan Ohion osavaltioon. Olin vasta 21-vuotias, mutta sikäläiset veljet suhtautuivat nuoruuden intooni myönteisesti. Sillä kierroksella opin kokeneilta iäkkäämmiltä miehiltä monia asioita.

Muutaman kuukauden kuluttua minua pyydettiin palaamaan Brooklynin Beteliin saamaan lisävalmennusta. Tuona aikana opin tuntemaan sellaisia järjestön tukipylväitä kuin Milton Henschelin, Karl Kleinin, Nathan Knorrin, T. J. (Bud) Sullivanin ja Lyman Swinglen, jotka kaikki jossain vaiheessa palvelivat hallintoelimessä. Oli opettavaista nähdä heidät työssä ja tarkkailla heidän kristillisiä menettelytapojaan. Luottamukseni Jehovan järjestöä kohtaan kasvoi valtavasti. Sitten minut lähetettiin takaisin Eurooppaan jatkamaan palvelustani.

Äitini kuoli helmikuussa 1950. Hautajaisten jälkeen keskustelin avoimesti isäni ja sisareni Doran kanssa. Kysyin, mitä he aikoivat tehdä totuuden suhteen nyt, kun äiti oli poissa ja minä olin lähtenyt kotoa. He tunsivat Harry Browning -nimisen iäkkään voidellun veljen ja kunnioittivat häntä, ja niinpä he lupasivat keskustella totuudesta hänen kanssaan. Vuoden kuluessa isä ja Dora kastettiin. Isä sai myöhemmin palvelustehtäviä Gillinghamin seurakunnassa. Hänen kuolemansa jälkeen Dora meni naimisiin kypsän vanhimman, Roy Moretonin, kanssa ja palveli uskollisesti Jehovaa vuoteen 2010 saakka, jolloin hän kuoli.

SIIRTO RANSKAAN

Olin koulussa opiskellut ranskaa, saksaa ja latinaa, ja näistä kolmesta kielestä ranska tuotti minulle eniten vaikeuksia. Siksi tunteeni olivat ristiriitaiset, kun minua pyydettiin lähtemään avuksi Pariisin Beteliin. Siellä sain työskennellä haaratoimistonpalvelija Henri Geigerin kanssa, joka oli iäkäs voideltu veli. Tehtävämääräykseni ei ollut aina helppo, ja tein epäilemättä monia virheitä, mutta opin paljon ihmissuhteista.

Pariisissa suunniteltiin pitää ensimmäinen sodanjälkeinen kansainvälinen konventti vuonna 1951, ja minä olin mukana järjestämässä sitä. Nuori matkavalvoja Léopold Jontès tuli avukseni Beteliin. Myöhemmin Léopold nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi. Konventti pidettiin Palais des sportsissa lähellä Eiffelintornia, ja siihen tuli osanottajia 28 maasta. Viimeisenä päivänä Ranskan 6 000 todistajaa näkivät suureksi ilokseen, että läsnä oli 10 456 henkeä!

Maahan saapuessani ranskan kielen taitoni oli kaikkea muuta kuin hyvä. Asiaa pahensi entisestään  se, etten avannut suutani ennen kuin olin varma oikeasta sanamuodosta. Mutta ellei tee virheitä, niitä ei myöskään korjata, ja edistyminen on vaikeaa.

Tilanteen parantamiseksi päätin ilmoittautua kouluun, jossa opetettiin ranskaa ulkomaalaisille. Kävin tunneilla niinä iltoina, joina ei ollut kokouksia. Aloin rakastaa ranskan kieltä, ja rakkauteni sitä kohtaan on vuosien mittaan kasvanut. Tästä on ollut hyötyä, koska olen pystynyt auttamaan Ranskan haaratoimistoa käännöstyössä ja myöhemmin itsekin kääntänyt aineistoa englannista ranskaksi. Oli etuoikeus välittää orjaluokalta tulevaa yltäkylläistä hengellistä ravintoa ranskaa puhuville veljille kautta maailman (Matt. 24:45–47).

AVIOLIITTO JA LISÄTEHTÄVIÄ

Vuonna 1956 menin naimisiin sveitsiläisen tienraivaajan Estherin kanssa, jonka olin tavannut muutamaa vuotta aiemmin. Meidät vihittiin Lontoon Betelin vieressä sijaitsevassa valtakunnansalissa (entinen Lontoon tabernaakkeli, jossa äitini oli kastettu). Vihkipuheen piti veli Hughes. Läsnä oli myös Estherin äiti, joka hänkin oli voideltu. Avioliiton kautta sain ihastuttavan ja uskollisen kumppanin ja lisäksi hengellismielisen anopin, jonka rakentavassa seurassa minulla oli mahdollisuus viettää tuntikausia, kunnes hän päätti maallisen vaelluksensa vuonna 2000.

Avioitumisemme jälkeen Esther ja minä asuimme Betelin ulkopuolella. Minä jatkoin järjestömme käännöstyötä, ja Esther palveli erikoistienraivaajana Pariisin esikaupunkialueilla. Hän onnistui auttamaan useita ihmisiä tulemaan Jehovan palvelijoiksi. Vuonna 1964 meidät kutsuttiin asumaan Beteliin. Kun sitten vuonna 1976 muodostettiin haaratoimistokomitea, minut nimitettiin sen jäseneksi. Vuosien mittaan Esther on jatkuvasti antanut minulle rakkaudellista tukeaan.

”MINUA TEILLÄ EI OLE AINA”

Olen saanut aika ajoin käydä maailmankeskuksessa New Yorkissa. Näillä vierailuilla hallintoelimen jäsenet ovat antaneet minulle hyviä neuvoja. Esimerkiksi kun kerran ilmaisin huoleni erään tehtävän saamisesta valmiiksi ajoissa, veli Knorr sanoi hymyillen: ”Älä murehdi, vaan tee työtä!” Sen jälkeen olen työtehtävien kasaantuessa hermoilemisen sijasta useimmiten tarttunut tehtäviin yksi kerrallaan ja yleensä onnistunut hoitamaan ne ajallaan.

Jeesus sanoi opetuslapsilleen juuri ennen kuolemaansa: ”Minua teillä ei ole aina [parissanne].” (Matt. 26:11.) Me muut lampaatkin olemme selvillä siitä, ettei meillä tule aina olemaan Kristuksen voideltuja veljiä keskuudessamme maan päällä. Lasken siksi mittaamattoman suureksi kunniaksi sen, että olen voinut yli 70 vuoden ajan toimia läheisessä yhteistyössä monien voideltujen kanssa – pidellä kiitollisin mielin kiinni juutalaisen liepeestä.

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 21]

Veli Knorr sanoi hymyillen: ”Älä murehdi, vaan tee työtä!”

[Kuvat s. 19]

(Vasemmalla) Äiti ja isä

(Oikealla) Gilead-koulun alueella vuonna 1948, ylläni äidin antama lämmin takki

[Kuva s. 20]

Tulkkaamassa veli Lloyd Barryn puhetta Ranskan haaratoimiston vihkiäisissä vuonna 1997

[Kuvat s. 21]

(Vasemmalla) Estherin kanssa hääpäivänämme

(Oikealla) Kenttäpalvelusta yhdessä