Jehova tosiaan vahvisti innokkaita sananjulistajia. Vuonna 1920 kolporteeraajien eli tienraivaajien määrä kasvoi 225:stä 350:een ja ensimmäisen kerran yli 8 000 luokkatyöntekijää eli julistajaa raportoi kenttäpalveluksensa päätoimistoon. Jehova siunasi heitä, ja heidän sanomansa synnytti monissa ihmisissä vastakaikua.

Joseph F. Rutherford, joka johti tuolloin raamatuntutkijoiden työtä, piti 21. maaliskuuta 1920 puheen aiheesta ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”. Raamatuntutkijat tekivät kaikkensa kutsuakseen mahdollisimman monia kiinnostuneita kuuntelemaan tuota puhetta. He vuokrasivat yhden New Yorkin suurimmista teattereista ja levittivät noin 320 000 kutsua.

Vastaanotto ylitti kaikki odotukset. Yli 5 000 ihmistä täytti teatterin ääriään myöten, ja peräti 7 000 piti käännyttää ovelta. Vartiotornissa sanottiin, että se oli ”yksi onnistuneimmista kokouksista, mitä Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura on koskaan järjestänyt”.

Raamatuntutkijat tulivat tunnetuiksi siitä, että he julistivat: ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan.” He eivät tuolloin ymmärtäneet, että valtakunnan sanomaa täytyisi kertoa vielä paljon laajemmin. Heidän intonsa oli kuitenkin valtava. Ida Olmstead, joka oli alkanut käydä kokouksissa vuonna 1902, muisteli: ”Tiesimme, että koko ihmiskuntaa odottaisivat suuret siunaukset, emmekä koskaan jättäneet kertomatta tätä hyvää uutista palveluksessa tapaamillemme ihmisille.”

Betelin veljet alkoivat painaa itse julkaisuja, jotta hengellistä ruokaa olisi varmasti saatavilla. He ostivat tarvittavat laitteet ja asensivat ne vuokraamaansa rakennukseen, joka sijaitsi Myrtle Avenue 35:ssä muutaman korttelin päässä Brooklynin Betelistä.

Leo Pelle ja Walter Kessler ilmoittautuivat Betel-palvelukseen tammikuussa 1920. Walter kertoi, mitä tapahtui, kun he saapuivat perille: ”Painonvalvoja katsoi meitä ja sanoi: ’Lounastaukoon on vielä puolitoista tuntia.’ Sitten hän laittoi meidät kantamaan kirjalaatikoita kellarista.”

 Leo muisteli, mitä seuraavana päivänä tapahtui: ”Saimme tehtäväksi pestä tuon rakennuksen ensimmäisen kerroksen seinät. Se oli likaisinta työtä, mitä olen koskaan tehnyt. Mutta se oli Herran työtä ja siksi arvokasta.”

Jo muutaman viikon kuluttua innokkaat vapaaehtoiset alkoivat painaa Vartiotornia. Vuoden 1920 helmikuun 1. päivän numeroa painettiin toisessa kerroksessa olevalla arkkikohopainokoneella 60 000 kappaletta. Samaan aikaan veljet asensivat kellarikerrokseen painokoneen, jota alettiin kutsua Taistelulaivaksi. Myös Kultainen Aika -lehteä ryhdyttiin painamaan vuoden 1920 huhtikuun 14. päivän numerosta lähtien. Jehova selvästikin siunasi alttiita työntekijöitä.

Jehovan uskollisten palvelijoiden toiminta oli päässyt uuteen vauhtiin, ja he olivat tiivistäneet rivejään. Vuosien 1917 ja 1919 välisenä vaikeana aikana jotkut raamatuntutkijat olivat kuitenkin jättäneet järjestön. Miten heitä voitaisiin auttaa?

Vartiotornissa 1. huhtikuuta 1920 (suom. 1. lokakuuta 1920) oli kirjoitus ”Asukaamme rauhassa”. Siinä esitettiin lämmin vetoomus: ”Me tiedämme – – varmasti, että jokainen, jolla on Herran henki – –, on halukas unohtamaan takana olevat asiat, – – jotta sen [seurakunnan] jäsenet asuisivat yksimielisenä yhdessä ja edistyisivät yhtenä sopusointuisena ruumiina.”

Nämä ystävälliset sanat herättivät vastakaikua monissa. Muuan aviopari kirjoitti: ”Olemme vakuuttuneita siitä, että viime vuonna ja sitä ennen oli virhe olla joutilaana, kun toiset tekivät [saarnaamis]työtä. – – Toivomme, ettemme enää koskaan mene harhaan.” Tällaisilla hengellisesti elpyneillä julistajilla oli paljon työtä tehtävänä.

21. kesäkuuta 1920 raamatuntutkijat ryhtyivät levittämään ”ZG:tä”, Täyttynyt salaisuus -kirjan paperikantista laitosta. * Sitä oli  jäänyt suuret määrät varastoon, kun Täyttynyt salaisuus -kirja oli kielletty vuonna 1918.

Kolporteeraajien lisäksi kaikkia luokkatyöntekijöitä kannustettiin levittämään tätä julkaisua. ”Jokaisessa luokassa jokaisen antautuneen [kastetun] kristityn, joka voi osallistua, tulisi tehdä niin mielihyvin. Olkoon nyt kaikkien tunnuslauseena: ’Yhden minä teen’ – levitän ZG:tä.” Edmund Hooper kertoi, että tämän kampanjan aikana monet tekivät ensimmäistä kertaa varsinaista ovelta ovelle -työtä. Hän lisäsi: ”Aloimme saada tuntumaa työhön, jonka kasvu ylittäisi hurjimmatkin odotuksemme.”

Ensimmäisen maailmansodan aikana yhteydenpito muissa maissa asuviin raamatuntutkijoihin oli ollut hankalaa, ja siksi veli Rutherford halusi kannustaa heitä ja organisoida uudelleen saarnaamistyön. Niinpä 12. elokuuta 1920 hän ja neljä muuta veljeä lähtivät pitkälle matkalle Britanniaan, Manner-Eurooppaan ja Lähi-itään.

Kun veli Rutherford oli Britanniassa, raamatuntutkijat järjestivät siellä kolme konventtia ja 12 yleisökokousta. Niissä oli läsnäolijoita arviolta 50 000. Vartiotornissa todettiin tästä vierailusta: ”Ystävät saivat virkistystä ja eloisuutta. He liittyivät sydämellisemmin rakkaudessa ja palveluksessa, ja monet surulliset sydämet tulivat iloisiksi.” Pariisissa veli Rutherford puhui jälleen aiheesta ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”. Sali oli puheen alkaessa täpötäysi, ja 300 kuulijaa pyysi lisää tietoa.

Seuraavina viikkoina veljet vierailivat Ateenassa, Kairossa ja Jerusalemissa. Jotta näissä kaupungeissa tavatuista kiinnostuneista olisi voitu huolehtia, veli Rutherford perusti Jerusalemin lähellä sijaitsevaan Ramallahin kaupunkiin kirjallisuusvaraston. Hän palasi sitten Eurooppaan ja perusti Keski-Euroopan toimiston, jossa alettiin tehdä painotyötä.

Syksyllä 1920 raamatuntutkijat julkaisivat Kultaisen Ajan numeron 27. Tässä erikoisnumerossa kerrottiin vainosta, jota he olivat kohdanneet vuonna 1918. Aiemmin mainittu Taistelulaiva kävi yötä päivää, kun tuota lehteä painettiin yli neljä miljoonaa kappaletta.

Lehden lukijat saivat tietää Emma Martinin erikoisesta tapauksesta. Sisar Martin  palveli kolporteeraajana San Bernardinossa Kaliforniassa. 17. maaliskuuta 1918 hän ja kolme veljeä, Edward Hamm, Edward Sonnenburg ja Ernest Stevens, olivat raamatuntutkijoiden pienessä kokouksessa.

Yksi läsnäolijoista ei kuitenkaan ollut paikalla saadakseen tietoa Raamatusta. Mies sanoi myöhemmin todistajanlausunnossaan: ”Menin tuohon kokoukseen – – syyttäjänviraston kehotuksesta. Olin siellä keräämässä todisteita.” Hän onnistui saamaan etsimänsä ”todisteen”: Täyttynyt salaisuus -kirjan. Muutama päivä myöhemmin sisar Martin ja nuo kolme veljeä pidätettiin. Heitä syytettiin vakoilulain rikkomisesta, koska he olivat levittäneet kiellettyjä kirjoja.

Emma ja veljet todettiin syyllisiksi ja tuomittiin kolmeksi vuodeksi vankilaan. Heidän vankeustuomionsa pantiin täytäntöön 17. toukokuuta 1920, kun tuomiosta ei voinut enää valittaa. Pian tapahtui kuitenkin käänne parempaan.

Veli Rutherford kertoi heidän tilanteestaan San Franciscossa pidetyssä konventissa 20. kesäkuuta 1920. Kuulijat olivat tyrmistyneitä näiden kristittyjen saamasta kohtelusta ja lähettivät sähkösanoman Yhdysvaltain presidentille. Siinä sanottiin: ”Meidän mielestämme rouva Martinin tuomitseminen – – vakoilulain nojalla on epäoikeudenmukaista – –. Me ilmoitamme, että se, miten liittovaltion poliisi käytti valtaansa – – saadakseen rouva Martinin ansaan – – ja toimittaakseen hänet sitten vankilaan tekaistujen syytösten perusteella – – on törkeää.”

Heti seuraavana päivänä presidentti Woodrow Wilson armahti sisar Martinin ja veljet Hammin, Sonnenburgin ja Stevensin. Epäoikeudenmukainen vankeus oli ohi.

Vuoden 1920 lähetessä loppuaan raamatuntutkijoilla oli paljon ilonaiheita. Päätoimistossa tehtävä työ laajeni edelleen, ja raamatuntutkijat kertoivat innokkaammin kuin koskaan, että Jumalan valtakunta on ainoa ratkaisu ihmiskunnan ongelmiin (Matt. 24:14). Vuonna 1921 valtakunnan totuutta julistettaisiin vielä enemmän.