KIINNOSTUKSENI Raamatun totuutta kohtaan oli saanut alkunsa jo aikaisemmin. Äiti oli hankkinut raamatullisia julkaisuja, ja niiden sisältö – varsinkin niissä olevat kuvat – kiehtoivat minua kovasti. Isä ei halunnut, että äiti puhuisi minulle oppimistaan asioista. Olin silti utelias ja tein kysymyksiä, joten äiti tutki kanssani silloin kun isä oli poissa. Niinpä minäkin halusin vihkiä elämäni Jehovalle. Minut kastettiin kymmenvuotiaana Blackpoolissa Englannissa vuonna 1943.

Noista ajoista lähtien äiti ja minä kävimme säännöllisesti yhdessä kenttäpalveluksessa. Kerroimme Raamatun sanomaa gramofonien avulla. Ne olivat melko kookkaita ja painoivat noin 4,5 kiloa. Kuvittele, miltä näytti, kun pikkupoika raahasi sellaista.

Ollessani 14-vuotias halusin ryhtyä tienraivaajaksi. Äiti sanoi, että minun pitäisi ensin puhua asiasta veljienpalvelijalle (sanotaan nykyään kierrosvalvojaksi). Tämä  veli ehdotti, että yrittäisin opetella jonkin taidon, jonka avulla voisin hankkia elatuksen tienraivaajana. Niin teinkin. Kun olin ollut ansiotyössä kaksi vuotta, keskustelin tienraivauksesta erään toisen kierrosvalvojan kanssa. Hän sanoi: ”Sen kun aloitat!”

Huhtikuussa 1949 äiti ja minä hankkiuduimme eroon vuokra-asuntomme huonekaluista, muutimme Middletoniin lähelle Manchesteria ja aloitimme tienraivauksen. Neljä kuukautta myöhemmin valitsin tienraivaustoverikseni erään veljen. Haaratoimistosta ehdotettiin, että siirtyisin hänen kanssaan Irlamiin hiljattain perustettuun seurakuntaan. Äiti toimi erään sisaren kanssa tienraivaajana toisessa seurakunnassa.

Vaikka olin vasta 17-vuotias, toverilleni ja minulle annettiin tehtäväksi pitää kokouksia, koska uudessa seurakunnassamme ei ollut riittävästi päteviä veljiä. Myöhemmin minua pyydettiin siirtymään pieneen Buxtonin seurakuntaan, jossa tarvittiin apua. Olen aina ollut sitä mieltä, että nuo nuorena saamani kokemukset olivat valmennusta tuleviin tehtäviin.

Vuonna 1951 anoin Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin. Joulukuussa 1952 minun kuitenkin käskettiin ilmoittautua asepalvelukseen. Hain vapautusta sillä perusteella, että olin kokoaikainen sananpalvelija,  mutta tuomioistuin ei tunnustanut minua sananpalvelijaksi vaan langetti minulle kuuden kuukauden vankeustuomion. Vankilassa ollessani sain kutsun Gileadin 22. kurssille. Heinäkuussa 1953 olinkin Georgic-nimisessä laivassa matkalla kohti New Yorkia.

Sinne saavuttuani sain osallistua vuoden 1953 Uuden maailman yhteiskunnan konventtiin. Sitten matkustin junalla New Yorkin osavaltiossa sijaitsevaan South Lansingiin, jossa koulua pidettiin. Olin juuri vapautunut vankilasta, ja rahani olivat vähissä. Kun nousin junasta, minun piti jatkaa pikkubussilla perille South Lansingiin. Jouduin lainaamaan eräältä toiselta matkustajalta rahat 25 senttiä maksavaan lippuun.

Gilead-koulussa annettiin erinomaista opetusta, jonka avulla meistä saattoi lähetystyössä ”tulla kaikkea kaikenlaisille ihmisille” (1. Kor. 9:22). Meistä oppilaista kolme – Paul Bruun, Raymond Leach ja minut – lähetettiin Filippiineille. Kun olimme saaneet viisumit monen kuukauden odotuksen jälkeen, matkustimme uudelle alueellemme laivalla Rotterdamin, Välimeren, Suezin kanavan, Intian valtameren, Malesian ja Hongkongin kautta. Vietettyämme merellä 47 vuorokautta saavuimme viimein Manilaan 19. marraskuuta 1954.

Siitä alkoi totuttelu uusiin ihmisiin, uuteen maahan ja uuteen kieleen. Meidät kolme määrättiin aluksi erääseen seurakuntaan Quezon Cityyn, jonka asukkaista monet puhuivat englantia. Siksi puolen vuoden päästä osasimme vain muutaman sanan tagalogia. Seuraava aluemääräyksemme auttoi ratkaisemaan ongelman.

Kerran kun veli Leach ja minä tulimme kentältä toukokuussa 1955, huoneessamme odotti nippu kirjeitä. Saimme tietää, että meidät nimitettäisiin kierrosvalvojiksi. Olin vasta 22-vuotias, mutta tämä tehtävä opetti minulle uusia tapoja, joilla voisin olla ”kaikkea kaikenlaisille ihmisille”.

Pidin kierrosvalvojana ensimmäisen esitelmäni ulkosalla erään kyläkaupan edessä. Huomasin pian, että Filippiineillä esitelmätilaisuudet olivat noihin aikoihin hyvin julkisia! Vieraillessani kierroksen seurakunnissa puhuin huvimajoissa, toreilla, kaupungintalojen edessä, koripallokentillä, puistoissa ja monesti kaupungilla kadunkulmissa. Kerran San Pablossa en pystynyt rankkasateen vuoksi pitämään esitelmää torilla, joten ehdotin vastuullisille veljille, että se järjestettäisiin valtakunnansalissa. Veljet kysyivät jälkeenpäin, voitaisiinko tilaisuus raportoida yleisökokoukseksi, vaikka sitä ei pidetty yleisellä paikalla.

Majoituin aina veljien kodeissa. Ne olivat vaatimattomia mutta puhtaita. Vuoteenani toimi usein puulattialla oleva punottu matto. Koska ainoa peseytymispaikka oli talon ulkopuolella, opin peseytymään säädyllisesti toisten nähden. Matkustin pienillä ja isommilla busseilla ja joskus muille saarille mennessäni laivalla. Olen selvinnyt kaikki nämä vuodet ilman omaa autoa.

Kenttäpalvelus ja seurakunnissa vieraileminen auttoivat minua oppimaan tagalogia. En ole koskaan käynyt kielikurssia, vaan olen oppinut kieltä kuuntelemalla ystäviä kentällä ja kokouksissa. Veljet ja sisaret halusivat tukea minua, ja arvostin heidän kärsivällisyyttään ja rehellisiä kommenttejaan.

Ajan mittaan sain uusia tehtäviä, ja ne vaativat minulta lisää sopeutumista.  Vuonna 1956 pidettiin valtakunnallinen konventti, jossa vieraili veli Knorr, ja minua pyydettiin huolehtimaan konventin tiedotusosastosta. Minulla ei ollut tuon alan kokemusta, mutta toiset opettivat minua mielellään. Vajaa vuosi myöhemmin järjestettiin taas valtakunnallinen konventti, ja siellä vieraili päätoimistossa palveleva veli Frederick Franz. Konventinvalvojana otin oppia siitä, miten halukas veli Franz oli mukautumaan olosuhteisiin. Paikalliset veljet olivat ilahtuneita nähdessään, että hän piti esitelmän pukeutuneena barong tagalogiin, perinteiseen filippiiniläiseen asuun.

Minun täytyi tottua taas uudenlaisiin tilanteisiin, kun minut nimitettiin piirivalvojaksi. Siihen aikaan näytimme elokuvaa Onnellisuus uuden maailman yhteiskunnassa, ja näytökset olivat melkein aina ulkona julkisilla paikoilla. Joskus hyönteisistä oli meille kiusaa. Projektorin valo veti niitä puoleensa, ja ne juuttuivat kiinni projektoriin. Laitteen puhdistaminen oli sen jälkeen iso työ. Vaikka näitä esityksiä ei ollut helppo järjestää, oli mahtavaa nähdä ihmisten myönteiset reaktiot, kun he tutustuivat Jehovan kansainväliseen järjestöön.

Katoliset papit painostivat paikallisia viranomaisia, jotta nämä eivät antaisi meidän järjestää konventteja. Joskus kun  puheita pidettiin kirkkojen lähellä, papit soittivat kirkonkelloja, jottei puhuja olisi saanut ääntään kuuluviin. Kaikesta huolimatta työ meni eteenpäin, ja nykyään noilla alueilla monet palvovat Jehovaa.

Vuonna 1959 sain kirjeen, jossa kerrottiin, että minut oli nimitetty palvelemaan haaratoimistossa. Näin minulle tarjoutui jälleen monia tilaisuuksia oppia uutta. Aikanaan minua pyydettiin tekemään vyöhykevierailuja joihinkin muihin maihin. Eräällä tällaisella matkalla tutustuin Janet Dumondiin, joka toimi lähetystyöntekijänä Thaimaassa. Olimme jonkin aikaa kirjeenvaihdossa, ja myöhemmin menimme naimisiin. Olemme saaneet palvella 51 onnellista vuotta avioparina.

Minulla on ollut ilo vierailla Jehovan kansaan kuuluvien luona kaikkiaan 33 maassa. Onneksi nuorena saamani tehtävät valmistivat minua erikoishaasteisiin, joita liittyy yhteistoimintaan monenlaisten ihmisten kanssa. Nämä vierailut ovat avartaneet näkemystäni ja auttaneet minua näkemään, että Jehovan rakkaus ulottuu kaikenlaisiin ihmisiin (Apt. 10:34, 35).

Meistä on ollut mahtavaa palvella veljiemme kanssa täällä Filippiineillä! Nykyään julistajamäärä on noin kymmenkertainen verrattuna niihin aikoihin, jolloin minut lähetettiin tänne. Janet ja minä työskentelemme edelleen Filippiinien haaratoimistossa Quezon Cityssä. Vaikka takanani on jo yli 60 vuotta palvelusta ulkomailla, minun on yhä oltava valmis mukautumaan siihen, mitä Jehova pyytää. Järjestöä koskevat viimeaikaiset muutokset ovat vaatineet meiltä joustavuutta tavassa, jolla palvelemme Jumalaa ja veljiämme.

Olemme pyrkineet hyväksymään sen, minkä ymmärrämme olevan Jehovan tahto, ja tämä on aina ollut paras elämäntapa. Lisäksi olemme yrittäneet tehdä tarvittavia muutoksia ja palvella veljiämme hyvin. Haluamme olla ”kaikkea kaikenlaisille ihmisille” niin kauan kuin se on Jehovan tahto.