Hummerit – suussa sulavia saksiniekkoja

Ryhmä nälkäisiä asiakkaita istuu kantaravintolassaan New Yorkissa. Erityisillä metallisilla ruokailuvälineillä kukin avaa näppärästi valtavaa hyönteistä muistuttavan otuksen panssarin. Lautaselta tuijottavat varrelliset silmätkään eivät estä ruokailijoita käymästä innokkaasti käsiksi pehmeään, herkulliseen lihaan. He ovat tilanneet hummereita.

 HUMMERIT peittivät 1700-luvulla Yhdysvaltojen koillisrannikon hyönteisparvien tavoin. Näitä äyriäisiä levitettiin pelloille lannoitteeksi. Niitä käytettiin kalansyötteinä. Niillä ruokittiin vankeja. Tuohon aikaan hummereita oli seudulla niin runsaasti, että ryhmä niiden syömiseen kyllästyneitä palvelijoita valitti asiasta tuomioistuimeen, joka päätti, ettei näiden tarvinnut syödä hummereita useammin kuin kolme kertaa viikossa.

Kaukana sisämaassa eläville kaupunkilaisille hummerit olivat sitä vastoin harvinaista herkkua, koska ne pilaantuvat herkästi eikä niitä voi säilöä suolaamalla tai kuivaamalla. 1800-luvun puolivälissä alettiin kuitenkin valmistaa hummerisäilykkeitä, mikä toi nämä maukkaat meren antimet useampien ulottuville. Lisäksi rautatien tulon myötä voitiin eläviä hummereita kuljettaa poikki mantereen. Kysyntä kasvoi jyrkästi. Tuoreiden hummereiden kuljettaminen oli kuitenkin kallista, minkä vuoksi niistä saivat nauttia vain varakkaat.

Nykyään eri hummerilajeja pyydetään rannikoilla kautta maailman. Amerikanhummereita elää Atlantin valtameressä Newfoundlandista Pohjois-Carolinaan. Huomattava määrä eri puolille maailmaa päätyvistä hummereista – keitetyistä ja elävistä – pyydetään Mainen osavaltiossa Yhdysvaltojen koillisosassa. Yksi rahtilentokone voi kuljettaa hummereita yli 35 tonnia.

Suuryritykset valmistavat usein massatuotantona maailmanlaajuisesti kysyttyjä ruokatarvikkeita ja saavat niistä hyvät rahat. Hummerit ovat kuitenkin poikkeus. Niiden pyytäjät ovat enimmäkseen paikallisia yrittäjiä. He eivät tuota hummereita kasvattamoissa vaan pyytävät niitä niiden luonnollisilta elinalueilta, kuten Atlantilta.

Hummerinpyyntiä

Miten hummereita pyydetään? Herätkää!-lehti kävi tutustumassa Bar Harborissa Mainessa asuvaan Jackiin, joka on neljännen sukupolven hummerinpyytäjä. Hän aloitti pyynnin 17-vuotiaana, ja hän työskentelee samalla merenlahdella kuin hänen isoisoisänsä aikoinaan. Jackin vaimo Annettekin on tällä alalla. ”Kun menin naimisiin, kalastus tuli kylkiäisenä”, hän sanoo. ”Olin kaksi vuotta harjoittelijana Jackin veneessä, ja myöhemmin hankin oman veneen.”

 Annette kertoo, miten hän ja Jack pyydystävät hummereita: ”Käytämme hummerimertaa, suorakulmaista metallihäkkiä, jossa on pieni aukko. Häkin sisälle laitetaan täysi verkkopussillinen syöttejä, tavallisesti sillejä.” Pyydykset kiinnitetään poijuihin. ”Jokainen maalaa poijunsa omalla värillään, niin että ne tunnistaa myöhemmin”, Annette sanoo.

Kun pyydys heitetään mereen, se vajoaa pohjaan ja värillinen poiju jää kellumaan pinnalle merkiksi sen omistajalle. Annette kertoo: ”Annamme pyydysten olla vedessä muutaman päivän, minkä jälkeen käymme kokemassa ne. Tyhjennämme merran ja mittaamme hummerit.” Tunnolliset hummerinpyytäjät, kuten Jack ja Annette, palauttavat pienet yksilöt mereen. Samoin osa naaraista päästetään vapaaksi, jotta ne voivat tuottaa lisää poikasia.

Seuraavaksi kalastajat suuntaavat lähisatamaan myymään elävän saaliinsa. Joitakin yhteistyötä tekeviä ryhmiä lukuun ottamatta hummerinpyytäjät eivät ole tehneet kiinteitä sopimuksia ostajien kanssa, vaan paikalliset pyytäjät myyvät keille tahansa paikallisille ostajille. Kuten edellä mainittiin, hummeria ei sanottavammin ole viljelty. ”Jotkut hummerinpyytäjät ovat saaneet luvan tuoda munia kantavia naaraita hautomoon”, Jack sanoo. ”Munia haudotaan ja kasvatetaan jonkin aikaa, minkä jälkeen poikaset päästetään mereen. Tällä tavoin useammat poikaset jäävät henkiin.”

Hummerinpyynti ei ehkä ole helpoin tapa hankkia elantoa tai paras tapa rikastua. Kalastajat kuitenkin näkevät ammatissaan muita hyviä puolia: he saavat nauttia oman pienen yrityksen suomasta vapaudesta, jatkaa paikkakunnan tai suvun perinteitä ja iloita elämästä ja työnteosta merellä. Ennen kaikkea he ovat tyytyväisiä tietäessään, että ympäri maailmaa nälkäiset ruokailijat nauttivat heidän pyydystämistään suussa sulavista saksiniekoista.

[Tekstiruutu/Kuva s. 12]

HUMMERINPYYNNIN RISKEJÄ

Hummerinpyynti saattaa näyttää turvalliselta ammatilta, mutta sitä se ei ole. Esimerkiksi Yhdysvaltojen terveysviranomaiset sanovat: ”Hummerinpyytäjillä kuolemaan johtavien työtapaturmien määrä oli vuosina 1993–97 Mainen osavaltiossa 14 jokaista 100 000:ta rekisteröityä hummerinpyytäjää kohti, mikä on 2,5 kertaa enemmän kuin muilla elinkeinoelämän aloilla keskimäärin koko maassa (4,8:100 000).” (National Institute for Occupational Safety and Health.)

Yhdysvaltain rannikkovartiostosta kerrotaan, että ”usein hummerinpyytäjä takertuu kannella lojuvaan pyydyksen köyteen, jolloin pyydys vetää hänet mereen ja hän hukkuu, koska ei onnistu irrottamaan köyttä tai pääsemään takaisin alukseen”. Vuosina 1999–2000 tehdyssä kyselyssä 103 hummerinpyytäjästä lähes kolme neljästä kertoi, että oli jolloinkin takertunut pyydyksen köyteen, vaikkakaan kaikki eivät olleet joutuneet yli laidan. Hummerinpyytäjien turvallisuuden parantamiseksi on suositeltu, että heillä olisi käytössään apuvälineitä, joiden avulla köyden voisi katkaista tai jotka alun alkaen estäisivät köyteen takertumisen.

[Kuvat s. 10, 11]

1. Jack vetää hummeripyydyksen veneeseen.

2. Annette ja Jack ottavat hummerit metallihäkin pienestä aukosta.

3. Jokainen hummeri mitataan.