Jotain arvokkaampaa kuin uralla menestyminen

Kertonut Murat Ibatullin

Vuonna 1987 Venäjän terveysministeriö lähetti minut Ugandaan Afrikkaan, missä minun oli määrä harjoittaa lääkärintointani seuraavat neljä vuotta. Aikeissani ei oikeastaan ollut palata Venäjälle, vaan toivoin saavani kokemusta, jonka ansiosta voisin harjoittaa ammattiani esimerkiksi Australiassa, Kanadassa tai Yhdysvalloissa. Vuoteen 1991 tultaessa suunnitelmani olivat kuitenkin muuttuneet, ja palasin kotimaahani.

SYNNYIN vuonna 1953 nykyisen Tatarstanin tasavallan pääkaupungissa Kazanissa Keski-Venäjällä. Vanhempani ovat tataareja. Muistan lapsuudesta, miten isovanhempani, jotka useimpien tataarien tavoin olivat muslimeja, polvistuivat rukoilemaan Allahia. Heidän lapsensa, vanhempani mukaan lukien, käskivät meidän poistua huoneesta ja olla häiritsemättä heitä. Isällä ja äidillä oli tapana iskeä meille silmää nolon näköisinä, sillä he olivat kommunismin kannattajia ja omien sanojensa mukaan myös ateisteja.

Kun olin nelivuotias, jouduin viimeisen Neuvostoliitossa riehuneen polioepidemian uhriksi. Lapsuusmuistoni ovat täynnä matkoja sairaaloihin ja parantoloihin, joissa kävin lääkärintarkastuksissa. Muistan isoisän rukoilleen, että paranisin. Halusin olla muiden lasten tavoin terve, joten rammasta jalasta huolimatta harrastin jalkapalloa, jääkiekkoa ja muita urheilulajeja.

Aloin varttuessani haaveilla lääkärin urasta. En ollut uskonnollinen mutten liioin ateisti – en vain koskaan ajatellut Jumalaa. Olin alkanut suhtautua kriittisesti kommunistiseen ideologiaan ja väittelin usein isän ja tätini miehen kanssa, joka piti filosofian luentoja yliopistossa. Isä taas oli valtion turvallisuuspoliisin KGB:n palveluksessa. Saatuani lääketieteen opinnot päätökseen tavoitteenani oli tulla hyväksi neurokirurgiksi ja muuttaa ulkomaille.

 Hyvää elämää etsimässä

Vuonna 1984 sain valmiiksi väitöskirjani aivokasvainten diagnosoinnista. Vuonna 1987 sain siirron erääseen sairaalaan Mulagoon Ugandaan. Muutin tuohon kauniiseen maahan yhdessä vaimoni Dilbarin ja lastemme Rustemin ja Alisan kanssa, jotka olivat tuolloin seitsemän- ja neljävuotiaita. Työ klinikalla oli rankkaa, ja leikkasin myös potilaita, joilla oli HI-virus. Kävin usein muillakin klinikoilla eri puolilla maata, sillä Ugandassa oli tuohon aikaan vain kaksi neurokirurgia.

Eräänä päivänä Dilbar ja minä näimme paikallisessa lehtikioskissa ensi kertaa venäjänkielisen Raamatun. Ostimme muutaman lähettääksemme ne ystävillemme Neuvostoliittoon, jossa tuolloin oli miltei mahdotonta hankkia Raamattua. Luimme muutaman luvun, mutta emme ymmärtäneet paljonkaan, joten intomme lopahti pian.

Kävimme kolmen vuoden ajan eri kirkoissa saadaksemme selville, mihin ugandalaiset uskoivat ja mikä toi heidän elämäänsä sisältöä. Päätin lisäksi alkaa tutkia Koraania alkukielellä. Rustem ja minä jopa ilmoittauduimme arabian kurssille, ja muutaman kuukauden kuluttua osasimme sen alkeet.

Samoihin aikoihin tapasimme lähetystyöntekijäpariskunnan, Heinz ja Marianne Wertholzin, jotka olivat kotoisin Saksasta ja Itävallasta. Ensi kertaa tavatessamme emme puhuneet lainkaan uskonnosta, vaan juttelimme kuin ketkä tahansa eurooppalaiset, jotka tapaavat toisensa Afrikassa. Kun kysyimme, miksi he olivat tulleet Ugandaan, he kertoivat olevansa Jehovan todistajien lähetystyöntekijöitä, jotka auttavat ihmisiä tutkimaan Raamattua.

Muistin silloin, että käydessäni yliopistoa Venäjällä meille kerrottiin eräällä filosofian kurssilla todistajien olevan lahko, jonka jäsenet uhraavat lapsia ja juovat näiden verta. Kerroin tästä Heinzille ja Mariannelle, sillä en voinut uskoa, että he hyväksyisivät sellaista. Dilbar ja minä saimme kumpikin kirjan Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä *, ja luimme sen melkein kokonaan muutamassa tunnissa. Kun lopetin lukemisen ja kysyin Dilbarilta, mitä hän ajatteli lukemastaan, hän sanoi olevansa niin innoissaan, että oli aivan kananlihalla. Kerroin, että minusta tuntui ihan samalta!

Halusimme kovasti jutella Heinzin ja Mariannen kanssa uudelleen. Tavatessamme seuraavan kerran keskustelimme monenlaisista aiheista. Raamatusta oppimamme asiat koskettivat sydäntämme, ja kerroimme niistä ystäville ja työtovereille, muun muassa Venäjän suurlähettiläälle, Venäjän ja joidenkin muiden maiden konsuleille sekä eräälle Vatikaanin edustajalle. Viimeksi mainittu yllätti meidät väittämällä, että Vanha testamentti on ”silkkaa tarua”.

Takaisin kotimaahan

Vuonna 1991, kuukautta ennen kuin palasimme Venäjälle, Dilbar ja minä päätimme, että meistä tulee Jehovan todistajia. Ajattelimme, että Kazaniin palattuamme jatkaisimme saman tien kokouksissa käymistä. Kauhuksemme emme kuitenkaan kolmeen kuukauteen löytäneet valtakunnansalia emmekä nähneet vilaustakaan todistajista! Päätimme siksi aloittaa ovelta-ovelle-työn, jota Jehovan todistajat tekevät kaikkialla maailmassa,  joskaan meillä ei ollut muita apunamme. Aloitimme muutaman raamatuntutkistelun, ja eräästä naisesta, jonka kanssa tutkimme, tuli myöhemmin todistaja.

Sitten luonamme tuli käymään muuan iäkäs Jehovan todistaja, joka oli saanut osoitteemme Ugandan todistajilta. Aloimme kokoontua yhteen 15 hengen ryhmän kanssa, joka piti kokouksia eräässä ahtaassa yksiössä. Heinz ja Marianne pitivät meihin yhteyttä ja tulivat jopa käymään Kazanissa. Myöhemmin vierailimme heidän luonaan Bulgariassa, joka oli heidän uusi määräalueensa ja jossa he ovat palvelleet lähetystyöntekijöinä tähän saakka.

Hyvää hedelmää kotimaassa

Kerron aina tilaisuuden tullen Raamatun totuuksista työntekijöille sairaaloissa, joissa työskentelen. Monet heistä, useat kollegani mukaan lukien, ovat osoittaneet vastakaikua, ja heistä on tullut Jehovan todistajia. Vuonna 1992, vuosi paluumme jälkeen, Kazanissa oli jo 45 todistajaa, ja sitä seuraavana vuonna määrä ylitti sadan. Tätä nykyä Kazanissa on seitsemän seurakuntaa: viisi venäjänkielistä, yksi tataarinkielinen ja yksi viittomakielinen. Lisäksi on armenian- ja englanninkielisiä ryhmiä.

Vuonna 1993 osallistuin New Yorkissa pidettyyn lääketieteen konferenssiin, ja samassa yhteydessä sain tilaisuuden vierailla Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa. Tapasin siellä Lloyd Barryn, joka auttoi Jehovan todistajien maailmanlaajuisen saarnaamistyön koordinoinnissa. Kiireistään huolimatta hänellä oli aikaa jutella kanssani.

Puhuimme tarpeesta saada tataarinkielistä raamatullista kirjallisuutta. Joitakin vuosia myöhemmin Venäjälle muodostettiin tataarinkielinen käännösryhmä, minkä ansiosta kirjallisuutta alkoi ilmestyä tuolla kielellä. Olimme riemuissamme, kun aloimme lopulta saada säännöllisesti Raamatun tutkimiseen tarkoitetun Vartiotorni-lehden! Pian tämän jälkeen perustettiin tataarinkielinen seurakunta.

Verta säästävät hoitomenetelmät

Pyrin noudattamaan kaikkia Jumalan moraalilakeja, joihin kuuluu myös Apostolien tekojen 15:20:ssä oleva Jumalan palvelijoille annettu käsky ”karttaa verta”. Jakeessa 29 sanotaan lisäksi, että Jumalan palvelijoiden tulee ”karttaa epäjumalille uhrattua ja verta ja sitä, mikä on kuristettua, sekä haureutta”.

Niinpä kun Jehovan todistajat hakeutuvat lääkärinhoitoon, he pyytävät lääkäreitä kunnioittamaan heidän toivomustaan saada veretöntä hoitoa. Työskentelin jonkin aikaa todistajien sairaalayhteyskomiteassa Kazanissa. * Vuonna 1997 yksivuotias novosibirskiläinen Pavel tarvitsi pikaista leikkausta, koska hänellä oli Fallotin tetralogia, vakava sydänvika. Hänen äitinsä pyysi meiltä apua. Tuohon aikaan Venäjällä oli vain muutamia kokeneita lääkäreitä, jotka olivat halukkaita tekemään leikkauksia ilman verta. Sovimme, että auttaisimme häntä löytämään verettömiä hoitomuotoja käyttävän lääkärin.

Löysimmekin pian kazanilaisen sydänsairaalan, jonka lääkärit suostuivat leikkaamaan pikku Pavelin ilman verensiirtoa. Leikkaus suoritettiin 31. maaliskuuta 1997, ja se onnistui erittäin hyvin. Huhtikuun 3. päivänä  Vetšernjaja Kazan -sanomalehti kirjoitti: ”Pikkuinen voi hyvin eikä tarvitse enää sydänlääkkeitä. Pavlikin [Pavlik on hellittelymuoto nimestä Pavel] äiti saattoi olla rauhallisin mielin ensimmäistä kertaa yhteentoista kuukauteen.” Pavel toipui leikkauksesta nopeasti ja otti ensi askeleensa sairaalan käytävällä.

Nyt Pavel on terve ja viettää normaalia elämää. Hän pitää uimisesta, luistelusta ja jalkapalloilusta. Hän on koulussa kahdeksannella luokalla, ja hän ja hänen äitinsä toimivat aktiivisesti Novosibirskin Jehovan todistajien seurakunnan yhteydessä. Sittemmin saman sairaalan lääkärit ovat leikanneet ilman verta useita sydänpotilaita, jotka ovat Jehovan todistajia. Lääkärinhoito edistyy Tatarstanissa kaiken aikaa, ja ilman verta tehdyistä leikkauksista on tullut arkipäivää.

Työni nykyään

Vaimoni ja minä sekä joukko muita Jehovan todistajia työskentelemme klinikalla, joka käyttää uusinta tekniikkaa neuro- ja sydänkirurgisten potilaiden hoidossa. Olemme mukana useissa leikkauksissa, varsinkin silloin kun potilas haluaa käytettävän verta säästäviä menetelmiä. Työskentelen neuroradiologina ja olen erityisen kiinnostunut sellaisesta verettömästä neurokirurgiasta, jossa ei kajota potilaan elimistöön. Toimin professorina Kazanin valtionyliopiston lääketieteellisen tiedekunnan neurotieteiden osastossa ja pidän luentoja lääketieteen opiskelijoille sekä lääkäreille ja yritän auttaa heitä näkemään verettömien hoitomuotojen edut. *

Vaimoni on erikoistunut ultraäänitutkimuksiin. Nautimme työstämme, sillä voimme auttaa ihmisiä. Suurinta tyydytystä saamme kuitenkin nähdessämme, miten Raamatun totuudet parantavat ihmisiä hengellisesti. Sydämemme iloitsee, kun voimme kertoa toisille Jumalan lupauksesta, jonka mukaan pian ”yksikään – – [maan päällä] asuva ei sano: ’Minä olen sairas.’ ” (Jesaja 33:24.)

[Alaviitteet]

[Kuva s. 12]

Lääkärinä Afrikassa.

[Kuva s. 13]

Vuonna 1990, jolloin vaimoni ja minä aloimme tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa.

[Kuva s. 14]

Lloyd Barryn kanssa Brooklynissa New Yorkissa vuonna 1993

[Kuva s. 15]

Pavel ja hänen äitinsä nykyään

[Kuva s. 15]

Sananpalveluksessa vaimoni Dilbarin kanssa