Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Osaatko erottaa ne toisistaan?

Osaatko erottaa ne toisistaan?

Osaatko erottaa ne toisistaan?

”Se on piano!” ”Ei, vaan minusta se näyttää syntetisaattorilta.” ”Ei ole epäilystäkään siitä, että kyseessä ovat urut!” ”Te kaikki olette väärässä. Tämä on cembalo.” Mistä soittimesta on kyse?

KAIKKIEN näiden soittimien koskettimisto näyttää jokseenkin samanlaiselta. Mutta kun yhtä noista koskettimista painetaan, ääni, joka syntyy, ja sen aikaansaava menetelmä voivat vaihdella suuresti. Miten kosketinsoitin sai alkunsa ja kehittyi? Tarkastellaanpa näiden soittimien historiaa.

Mikä oli hydraulis?

Varhaisin tunnettu koskettimistolla varustettu soitin on hydraulis eli vesiurut. Aleksandrialaisen mekaanikon Ktesibioksen ajatellaan luoneen soittimen 200-luvun alkupuoliskolla eaa. Kirjassa Musical Instruments of the West kerrotaan: ”Ilma pumpattiin – – vesisäiliössä olevaan aukolliseen astiaan (pnigeus), ja sieltä se ohjattiin pillistön alapuolella olevaan ilmalaatikkoon. Veden paine piti ilmanpaineen tasaisena.” Pillit saatiin soimaan rei’itettyjen listojen eli listeiden avulla, joita liikuteltiin useilla suurilla koskettimilla. Koska äänet olivat kovia ja karkeita, vesiurut soveltuivat hyvin sirkuksissa, markkinoilla ja ulkoilmajuhlissa kuultuihin esityksiin. Niiden suosio oli huipussaan Rooman valtakunnan aikana – jopa keisari Neron kerrotaan olleen niiden taitava soittaja.

Miksi keksittiin paljeurut?

Kun ilman puristamiseen käytetty vesisäiliö korvattiin palkeilla, alkoi paljeurkujen aikakausi. Palkeiden ansiosta soittaja saattoi istua soittimen ääressä ja pumpata siihen ilmaa jaloillaan tai käsillään. Kaivauksista on löydetty paljeurkujen jäännökset, jotka on ajoitettu niinkin varhaiselle ajalle kuin 200-luvulle. Tällaisia urkuja käytettiin laajalti seuraavien vuosisatojen aikana. Koskettimisto oli edelleenkin alkeellinen, minkä vuoksi melodioita voitiin soittaa vain hyvin hitaassa tempossa. Tämä johtui siitä, että jokaisen koskettimen koko piti suhteuttaa koskettimen oman urkupillin kokoon. Matalan äänen aikaansaamiseksi esiintyjän oli luultavasti painettava leveää kosketinta koko kämmenellään tai jopa nyrkillään.

1300-luvulle tultaessa uruista oli tullut ”Länsi-Euroopassa lähes yksinomaan kirkollinen soitin” (The Encyclopedia of Music). Vellaston keksiminen muutti huomattavasti urkujen koskettimiston ulkonäköä ja toimintatapaa. Tämän mekanismin ansiosta pillit voitiin sijoittaa kauemmaksi koskettimistosta ja itse koskettimista voitiin tehdä kapeampia. Lopulta kutakin kosketinta voitiin painaa yhdellä sormella ja soittaja saattoi soittaa nopeita sävelkuvioita. Mozart mieltyi urkuihin siinä määrin, että hän sanoi niitä soitinten kuninkaaksi.

Varhaisia kosketinsoittimia joissa oli kielet

Raamatussa puhutaan ensimmäisen kerran kielisoittimesta 1. Mooseksen kirjan 4:21:ssä, ja tällaisiin soittimiin viitataan toistuvasti Israelin kansan yhteydessä. Kielisoittimet (joita tavallisesti soitettiin sormin tai vasaralla) ja koskettimisto sulautuivat yhteen kuitenkin vasta 1400-luvun tietämissä. Meidän tuntemamme koskettimisto tuli ensimmäisen kerran käyttöön niin sanotussa klavikordissa. Se oli yksinkertainen, laatikkomainen soitin, jossa kielet kulkivat vasemmalta oikealle. Kun soittaja painoi kosketinta, metallipuikko nousi ylös ja löi kieltä altapäin.

Sitten seurasivat cembalo, spinetti ja virginaali. * Niistä, varsinkin cembalosta, tuli 1500–1600-luvuilla tärkeimmät kosketinsoittimet. Cembalon uudenlainen koneisto oli mullistava. Kirjassa The History of Musical Instruments sitä kuvaillaan seuraavasti: ”Kieliä eivät koskettaneet tangentit [metallipuikot], kuten klavikordissa, vaan niitä näppäsivät kynnet. Jokaisen koskettimen takaosassa oli luisti, pieni pystyasennossa oleva puikko, josta pisti esiin pieni linnunsulasta tai nahasta tehty kynsi. – – Kosketinta painettaessa luisti nousi ylös, jolloin kynsi näppäsi kieltä, minkä jälkeen se palasi erään jousitetun osan ansiosta alkuasentoonsa kieltä näpäyttämättä.”

Uudenlainen koneisto antoi cembalolle omintakeisen äänen. Muuan entinen konserttipianisti kuvaili cembalon ääntä verrattuna nykyaikaisen pianon ääneen: ”Sen ääni on ohut ja metallinen, eivätkä äänet jää soimaan.”

Cembalon rakenne vaihteli vuosien mittaan suuresti. Varhaisissa cembaloissa oli vain yksi koskettimisto ja kutakin kosketinta kohti vain yksi kieli. Myöhemmin pitemmälle kehitetyissä malleissa oli kaksi koskettimistoa, useita kieliä jokaista kosketinta kohti ja muita mekanismeja soinnin muuttamista varten. Tuon aikakauden suuret säveltäjät, kuten Johann Sebastian Bach (1685–1750) ja Domenico Scarlatti (1685–1757), hyödynsivät täysin määrin cembalon sointia ja teknisiä mahdollisuuksia ja sävelsivät sille paljon musiikkia, josta suuri osa on säilynyt meidän päiviimme asti.

Harmonikka kehitettiin 1800-luvulla, ja 1900-luvulla nousi erityisen suureen suosioon pianoharmonikka. Siinä yhdistyvät kosketin- ja puhallinsoitin, sillä siinä puhalletaan palkeilla ilmaa kielten läpi, mikä saa ne värähtelemään. Nykyaikaisessa harmonikassa voi olla jopa 140 bassonäppäintä seitsemässä rivissä sekä kahdesta neljään oktaavia käsittävä kosketinsormio.

Elektroninen aikakausi

1900-luvulla tulivat käyttöön sähköiset kosketinsoittimet. Vanhin niistä on telharmonium, jonka kehitti vuonna 1906 Thaddeus Cahill. Sähköurut ilmaantuivat 1930-luvulla, ja niitä seurasivat pian sähköcembalot ja sähköpianot. Sähköurut ja vesiurut ovat koneistoltaan aivan erilaiset. Kun sähköurkujen kosketin painetaan alas, sähköinen signaali synnyttää sävelen, jota muokataan ja vahvistetaan.

Yksi suosituimmista sähköisistä kosketinsoittimista on syntetisaattori, jota alettiin kehitellä 1940-luvulla ja josta on tullut useimpien nykypäivän orkestereiden ja yhtyeiden suosima perussoitin. Kun syntetisaattorin kosketin painetaan alas, voidaan kuulla kirjaimellisesti mikä tahansa kuviteltavissa oleva ääni – koiran haukunnasta sinfoniaorkesterin ääneen.

Ei ole yllättävää, että nykymusiikissa on tietokoneella merkittävä rooli. Nykyisissä syntetisaattoreissa on usein tietokone, tai tietokonetta voidaan käyttää äänigeneraattorina ja näin ollen siis itsenäisenä soittimena. Usein tietokonetta ohjataan koskettimiston avulla, mutta muusikko voi ohjata tietokonettaan nykyään myös hiiren tai tietokoneen näppäimistön avulla. ”Nykyään lähes kaikissa äänitysstudioissa on paljon tietokoneeseen yhdistettyjä laitteita. Musiikki tallennetaan digitaalisesti kovalevylle, minkä jälkeen sitä muokataan miksauspöydässä pitkälle kehitettyjen tietokoneohjelmien avulla ennen kuin lopullisesta versiosta tehdään digitaalinen masternauha.” (The Encyclopedia of Music.)

Merkitseekö viimeaikainen kehitys sitä, että kosketinsoittimen päivät ovat luetut? Tuskinpa, kun pidämme mielessä, miten tunteisiin vetoavia Beethovenin ”Kuutamosonaatti” ja ”Für Elise” tai Debussyn ”Clair de lune” yksinkertaisuudessaan ovat. Ajatellessamme niitä satoja vuosia, joiden aikana kosketinsoitinmusiikkia on tuotettu, ja sitä vaikutusta, joka tällaisella musiikilla on ollut lukemattomiin miljooniin ihmisiin, emme voi muuta kuin todeta, että kosketinsoittimet ovat vuosisatojen kuluessa lisänneet suunnattomasti musiikin rikkautta ja ihmisten onnellisuutta.

[Alaviite]

^ kpl 11 Virginaali on peräisin 1400-luvulta. Siinä oli 32 metallikieltä, ja se oli samannäköinen kuin klavikordi, mutta siinä oli cembalon ääni. Spinetti oli pienikokoinen cembalo.

[Tekstiruutu/Kuvat s. 20, 21]

Miksi keksittiin pianoforte?

1700-luvun loppupuolella cembalon syrjäytti vähitellen kosketinsoittimista ihanteellisin: pianoforte, jota sanotaan yleensä pianoksi. Mistä se sai nimensä? On keskusteltu paljon siitä, kuka tämän soittimen keksi ja milloin. Italialainen Bartolomeo Cristofori joka tapauksessa kehitteli pianofortea 1700-luvun alkupuolella. Hän antoi soittimelle nimeksi gravicembalo col piano e forte (vapaasti suomennettuna ’cembalo, jolla voidaan soittaa hiljaa ja kovaa’), joka korosti yhtä sen etua cembaloon verrattuna. Cembalon soittaja ei nimittäin voinut paljonkaan vaikuttaa musiikin voimakkuuteen. Kun pianoforten kosketin painettiin alas, uudenlainen koneisto sinkosi vasaran kieltä vasten. Sävelen voimakkuus riippui siitä, kuinka voimakkaasti kosketinta painettiin. Tämän ansiosta soittaja saattoi hyvin vapaasti tuoda esiin ne tunteet ja voimakkuuserot – piano, hiljaa, tai forte, kovaa – joita musiikin haluttiin välittävän.

Eräs tekijä oli kolmen pedaalin käyttö. Kaikupedaali nostaa kaikki sammuttimet ylös niin että kielet soivat vapaina. Sostenuto-pedaalilla saadaan kaikumaan yksittäinen sävel tai sointu. Kolmas, una corda -pedaali, vaimentaa sointia.

Pianofortea kehitettiin ja muutettiin Euroopassa läpi 1700-luvun. 1740-luvun alkupuolella rakennettiin suorakaiteen muotoinen taffelipiano, joka oli pienempi ja halvempi. Suurempikokoisena flyygeli, jonka eripituiset kielet ovat vaakasuorassa, vaatii enemmän tilaa. 1800-luvun alkupuolella keksittiin pystysuora piano, joka on edelleen suuressa suosiossa.

Herätkää!-lehti kysyi eräältä pianistilta, miten flyygelin ääni eroaa pääpiirteissään tavallisen pianon äänestä. Hän sanoi: ”Kolmella sanalla sanoen: soinniltaan, selvyydeltään ja kirkkaudeltaan. Flyygelissä on laajempialainen soinnikkuus. Äänessä on puhtautta ja voimaa. Tavallisen pianon ääni ei ole yhtä voimakas. Tämä johtuu osaksi siitä, että se on yleensä seinää vasten, mikä vaimentaa pianon takana olevan kaikupohjan ääntä.”

[Lähdemerkintä]

Lähes kolmemetrinen konserttiflyygeli

[Kuvat s. 18]

Virginaali, johon on maalattu puistomaisema, 1666, Englanti

Cembalo, jossa on kilpikonnanluusta tehdyt koskettimet (pikkukuva), 1760, Saksa

Klavikordi, 1906, Yhdysvallat

Pianoharmonikka, 1960, Italia

Nykyaikainen syntetisaattori ja tietokone

[Lähdemerkintä]

Neljä ylintä valokuvaa: Yale University Collection of Musical Instruments

[Kuva s. 19]

Vesiurut

[Lähdemerkintä]

Macedonian Heritage

[Kuva s. 19]

Urut, Sydneyn oopperatalo, Australia

[Lähdemerkintä]

Australian Archives, Canberra, A.C.T.