”KERRO vain, jos voin tehdä jotain hyväksesi.” Moni meistä sanoo näin surevalle, joka on juuri menettänyt ystävänsä tai omaisensa. Tietenkin me tarkoitamme sitä vilpittömästi. Tekisimme mitä vain auttaaksemme. Mutta soittaako sureva meille sanoakseen: ”Olen miettinyt, miten voisit auttaa minua”? Tavallisesti ei. On selvää, että meidän on ehkä tehtävä aloite, jos todella haluamme auttaa ja lohduttaa surevaa.

Raamatun sananlasku sanoo: ”Kultaomenia hopeamaljoissa ovat sanat, sanotut aikanansa.” (Sananlaskut 15:23; 25:11.) Viisas ihminen tietää, mitä sanoa ja mitä jättää sanomatta, mitä tehdä ja mitä jättää tekemättä. Seuraavassa on muutamia raamatullisia ehdotuksia, jotka jotkut surevat ovat havainneet hyödyllisiksi.

Kuuntele. Ole ”nopea kuulemaan”, kehotetaan Jaakobin 1:19:ssä. Kuunteleminen on parhaita tapoja ottaa osaa surevan tuskaan. Joillekuille jälkeenjääneille saattaa olla tarpeellista puhua kuolleesta läheisestään, onnettomuudesta tai sairaudesta, joka aiheutti kuoleman, tai siitä, millaisia tunteita heillä on ollut kuolemantapauksen jälkeen. Kysy siis: ”Haluaisitko puhua siitä?” Anna heidän päättää. Muuan nuorimies sanoi muistellessaan isänsä kuolemaa: ”Minua helpotti suuresti se, että toiset kysyivät, mitä oli tapahtunut, ja sitten todella kuuntelivat.” Kuuntele kärsivällisesti ja myötätuntoisesti tuntematta välttämättä velvollisuudeksesi esittää vastauksia tai ratkaisuja. Anna heidän kertoa, mitä he haluavat.

Rauhoita. Vakuuta heille, että he tekivät kaiken voitavansa (tai mitä tahansa muuta, minkä tiedät olevan totta ja myönteistä). Rauhoita heitä vakuuttamalla, että heidän tunteensa – suru, suuttumus, syyllisyys tai jokin muu – eivät ehkä ole lainkaan epätavallisia. Kerro heille muista tuttavistasi, jotka ovat selviytyneet samanlaisesta menetyksestä. Sellaiset ”lempeät sanat” ovat ”lääkitys luille”, sanotaan Sananlaskujen 16:24:ssä. (1. Tessalonikalaisille 5:11, 14.)

Ole käytettävissä. Asetu käytettäväksi, älä vain niiksi muutamiksi päiviksi, joina monet ystävät ja sukulaiset ovat lähellä, vaan jopa kuukausiksi eteenpäin, jolloin muut ovat jo palanneet jokapäiväisiin askareihinsa. Näin osoittaudut sellaiseksi ystäväksi, joka pysyy vierellä hädän aikana (Sananlaskut 17:17). ”Ystävämme pitivät huolen siitä, että iltamme olivat varattuja, joten emme joutuneet viettämään  liian paljon aikaa yksin kotona”, selittää Teresea, jonka lapsi kuoli liikenneonnettomuudessa. ”Se auttoi meitä kestämään tyhjyyden tunteemme.” Vuosien ajan voivat tietyt vuosipäivät, esimerkiksi hääpäivä tai kuolinpäivä, olla jälkeenjääneille ahdistavaa aikaa. Miksi et merkitsisi noita päiviä kalenteriisi, niin että voit tarvittaessa tarjota niihin aikoihin myötätuntoista tukeasi?

Tee sopiva aloite. Onko hoidettava joitakin asioita? Tarvitaanko lastenkaitsijaa? Tarvitsevatko vierailulla olevat ystävät ja sukulaiset majoitusta? Äskettäin kuolleiden omaiset ovat usein niin poissa tolaltaan, että he eivät edes tiedä, mitä heidän pitäisi tehdä, puhumattakaan siitä, että he pystyisivät sanomaan toisille, miten nämä voisivat auttaa. Jos siis havaitset, että jotakin todella tarvitaan, älä odota, että sitä pyydetään; tee aloite. (1. Korinttolaisille 10:24; vrt. 1. Johanneksen kirje 3:17, 18.) Muuan nainen, jonka aviomies oli kuollut, muisteli: ”Moni sanoi: ’Kerro vain, jos voin jotenkin auttaa.’ Mutta eräs ystävä ei kysellyt. Hän meni suoraan makuuhuoneeseen, otti vuoteesta mieheni kuollessa tahraantuneet lakanat ja pesi ne. Toinen otti ämpärin, vettä ja pesuainetta ja pesi maton, jolle mieheni oli oksentanut. Kului muutama viikko, ja meille poikkesi eräs seurakuntamme vanhin työvaatteissaan ja työkalut mukanaan ja sanoi: ’Täällä on varmasti jotain korjattavaa. Mitähän se voisi olla?’ Miten lämpimästi muistankaan tuota miestä siksi, että hän korjasi oven, joka riippui yhden saranan varassa, sekä erään sähkölaitteen!” (Vrt. Jaakob 1:27.)

Ole vieraanvarainen. ”Älkää unohtako vieraanvaraisuutta”, muistutetaan Raamatussa (Heprealaisille 13:2). Meidän pitäisi muistaa olla vieraanvaraisia erityisesti niille, jotka surevat. Sen sijaan että kutsuisit ”käymään milloin vain”, sovi päivä ja kellonaika. Älä anna helposti periksi, jos he kieltäytyvät. Saatetaan tarvita lempeää kannustusta. He saattavat kieltäytyä kutsusta,  koska he pelkäävät, etteivät pysty hillitsemään tunteitaan toisten edessä. Tai he voivat tuntea syyllisyyttä siitä, että nauttivat aterioinnista ja toveruudesta sellaisena aikana. Muistele Raamatussa mainittua vieraanvaraista naista Lyydiaa. Luukas sanoo, että kutsuttuaan heidät kotiinsa ”hän suorastaan pakotti meidät tulemaan”. (Apostolien teot 16:15.)

Ole kärsivällinen ja ymmärtäväinen. Älä hämmästy siitä, mitä surevat voivat aluksi sanoa. Muista, että he voivat tuntea suuttumusta ja syyllisyyttä. Jos tunteenpurkaukset kohdistuvat sinuun, sinulta vaaditaan ymmärtämystä ja kärsivällisyyttä, jottet ärsyyntyisi. ”Pukeutukaa – – sääliväisyyden hellään kiintymykseen, huomaavaisuuteen, mielen vaatimattomuuteen, lempeyteen ja pitkämielisyyteen”, suositellaan Raamatussa (Kolossalaisille 3:12, 13).

Kirjoita kirje. Surunvalittelukirjeen tai -kortin merkitystä väheksytään usein. Mitä etua niistä on? Cindy, jonka äiti kuoli syöpään, vastaa: ”Eräs ystävä kirjoitti minulle kauniin kirjeen. Se todella auttoi, koska saatoin lukea sen yhä uudelleen.” Sellainen rohkaisukirje tai -kortti voi olla lyhytsanainen, mutta sen tulisi lähteä sydämestä (Heprealaisille 13:22). Voit ilmaista siinä, että välität ja että sinullakin on kuolleesta kaunis muisto, tai voit kertoa, miten kuollut vaikutti elämääsi.

Rukoile heidän kanssaan. Älä aliarvioi surevien kanssa ja heidän puolestaan rukoilemisen merkitystä. Raamatussa sanotaan: ”Vanhurskaan rukouksessa – – on paljon voimaa.” (Jaakob 5:16.) Esimerkiksi se, että he kuulevat sinun rukoilevan puolestaan, voi auttaa heitä lievittämään kielteisiä tunteita, kuten syyllisyyttä (vrt. Jaakob 5:13–15).

Älä pysy poissa siksi, ettet tiedä mitä sanoa tai tehdä. ”He kaipaavat varmasti juuri nyt omaa rauhaa”, saatamme sanoa itseksemme. Mutta kenties todellisuudessa pysymmekin poissa siksi, että pelkäämme sanovamme jotakin sopimatonta tai toimivamme väärin. Se että ystävät, sukulaiset tai uskontoverit karttavat surevaa, voi kuitenkin saada hänet tuntemaan itsensä yksinäisemmäksi ja lisätä tuskaa. Muista, että huomaavaisimmat sanat ja teot ovat usein juuri niitä yksinkertaisimpia (Efesolaisille 4:32). Pelkkä läsnäolosi voi rohkaista (vrt. Apostolien teot 28:15). Teresea muistelee päivää, jona hänen tyttärensä kuoli, ja sanoo: ”Tunnin kuluttua sairaalan aula oli täynnä ystäviämme; kaikki vanhimmat ja heidän vaimonsa olivat siellä. Joillakuilla naisista oli papiljotit päässään, jotkut olivat työvaatteissaan. He olivat jättäneet kaiken kesken ja tulleet. Moni heistä sanoi meille, etteivät he tienneet, mitä sanoa, mutta sillä ei ollut väliä; pääasia oli, että he olivat siellä.”

Älä painosta heitä lopettamaan suremista. ”Kas niin, älähän enää itke”, saatamme haluta sanoa. Mutta voi olla parempi, että kyyneleet saavat vuotaa. ”Minusta on tärkeää, että surevat saavat ilmaista tunteensa ja purkautua”, sanoo Katherine muistellessaan aviomiehensä kuolemaa. Vastusta kiusausta sanoa toisille, mitä heidän pitäisi tuntea. Äläkä oleta, että sinun täytyy kätkeä tunteesi suojellaksesi heidän tunteitaan. Raamatussa kehotetaan sen sijaan: ”Itkekää itkevien kanssa.” (Roomalaisille 12:15.)

Älä neuvo heitä kerkeästi heittämään pois kuolleen vaatteita tai henkilökohtaisia tavaroita, ennen kuin he ovat valmiita  siihen. Meistä voi tuntua, että heidän olisi parempi heittää pois muistoja herättävät esineet, koska ne jotenkin pitkittävät surua. Mutta sanonta ”poissa silmistä, poissa mielestä” ei ehkä sovellu tähän. Surevan täytyy kenties luopua kuolleesta vähitellen. Palauta mieleesi Raamatun kuvaus siitä, miten patriarkka Jaakob reagoi, kun hänet saatiin uskomaan, että villieläin oli surmannut hänen nuoren poikansa Joosefin. Kun Joosefin verentahraama ihokas näytettiin Jaakobille, tämä ”suri poikaansa pitkät ajat. Ja kaikki hänen poikansa ja tyttärensä kävivät häntä lohduttamaan, mutta hän ei huolinut lohdutuksesta.” (1. Mooseksen kirja 37:31–35.)

Älä sano: ”Voit saada toisen lapsen.” ”Loukkaannuin, kun minulle sanottiin, että voisin saada toisen lapsen”, muistelee äiti, jonka lapsi kuoli. Ihmiset voivat tarkoittaa hyvää, mutta surevasta vanhemmasta sen sanominen,  että menetetty lapsi on korvattavissa, voi tuntua ”kuin miekanpistolta” (Sananlaskut 12:18). Toinen lapsi ei voi koskaan korvata toista. Miksi ei? Koska jokainen on ainutlaatuinen.

Ei ole välttämätöntä karttaa edesmenneen nimen mainitsemista. ”Monet eivät edes maininneet poikani Jimmyn nimeä tai puhuneet hänestä”, muistelee eräs äiti. ”Minun on myönnettävä, että olin sellaisesta hiukan loukkaantunut.” Ei siis ole välttämätöntä vaihtaa keskustelunaihetta, kun kuolleen nimi mainitaan. Kysy surevalta, haluaako hän puhua omaisestaan. (Vrt. Job 1:18, 19 ja 10:1.) Jotkut jälkeenjääneet arvostavat sitä, että ystävät kertovat niistä nimenomaisista ominaisuuksista, jotka tekivät edesmenneen heille rakkaaksi (vrt. Apostolien teot 9:36–39).

Älä sano kovin kerkeästi: ”Näin oli parasta.” Se että yrittää löytää kuolemasta jotakin myönteistä, ei ole aina lohduttavaa ”masentuneille sieluille”, jotka surevat (1. Tessalonikalaisille 5:14). Muistellessaan aikaa, jolloin hänen äitinsä kuoli, eräs nuori nainen sanoi: ”Jotkut sanoivat: ’Hänellä ei ole kärsimyksiä’ tai: ’Hän saa ainakin levätä rauhassa.’ En kuitenkaan halunnut kuunnella sellaista.” Jälkeenjääneet voivat päätellä tällaisista huomautuksista, ettei heidän pitäisi tuntea surua tai että menetys ei ollut merkityksellinen. He saattavat kuitenkin tuntea syvää surua, koska he kaipaavat kipeästi omaistaan.

Voi olla parempi olla sanomatta: ”Tiedän, miltä sinusta tuntuu.” Tiedätkö todella? Voitko esimerkiksi mitenkään tietää, miltä vanhemmista tuntuu, kun lapsi kuolee, ellet ole itse kokenut sellaista? Ja vaikka olisitkin kokenut, niin sinun on hyvä ymmärtää, että muut eivät ehkä tunne täsmälleen samoin kuin sinä tunsit. (Vrt. Valitusvirret 1:12.) Jos toisaalta näyttää sopivalta, voi olla hyödyllistä kertoa, miten itse toivuit rakkaasi menetyksestä. Eräs nainen, jonka tytär oli saanut surmansa, havaitsi olonsa helpottuvan, kun äiti, jolta myös oli kuollut tytär, kertoi hänelle omasta paluustaan normaaliin elämään. Hän sanoi: ”Kuolleen tytön äiti ei aloittanut kertomustaan sanoilla: ’Tiedän, miltä sinusta tuntuu.’ Hän vain kertoi, miltä hänestä tuntui, ja antoi minun itse suhteuttaa asiat toisiinsa.”

Surevan ihmisen auttaminen vaatii myötätuntoa, tarkkanäköisyyttä ja hyvin paljon rakkautta. Älä odota, että sureva tulee luoksesi. Älä ainoastaan sano: ”Jos on jotain, mitä voisin tehdä. . .” Ota selville tuo ”jokin” itse ja tee sitten sopivalla tavalla aloite.

On vielä muutamia kysymyksiä: Mitä on sanottava Raamatun ylösnousemustoivosta? Mitä merkitystä sillä voi olla sinulle ja rakkaallesi, joka on kuollut? Miten voimme tietää varmasti, että se on luotettava toivo?