Hinta, joka maksetaan, jotta ostettaisiin jotain takaisin tai jotta vapauduttaisiin jostain velvollisuudesta tai joistakin epämiellyttävistä olosuhteista. ”Lunnaiden” perusajatus on hinta, joka peittää (korvaa vahingon tai tyydyttää oikeudenmukaisuuden vaatimukset), kun taas ”lunastus” korostaa vapautusta, joka saadaan maksamalla lunnaat. Kaikkein tärkein lunastushinta on Jeesuksen Kristuksen vuodatettu veri, joka mahdollisti Aadamin jälkeläisten vapautumisen synnistä ja kuolemasta.

 Sanoilla ”lunnaat” ja ”lunastaa” käännettyjä heprean ja kreikan sanoja yhdistää ajatus hinnasta tai jostain arvokkaasta, joka annetaan jonkin lunastamiseksi. Niihin kaikkiin sisältyy ajatus vaihdosta ja vastaavuudesta, samanarvoisuudesta tai korvaamisesta, ts. siitä, että jotain annetaan jonkin vastineeksi, niin että täytetään oikeuden vaatimukset ja saatetaan asiat tasapainoon. (Ks. SOVITUS.)

 Hinta joka peittää. Heprealainen substantiivi koʹfer tulee verbistä ka·farʹ, jonka perusmerkitys on ’peittää’, kuten Nooa peitti eli suojasi arkin tervalla (1Mo 6:14). Sanaa ka·farʹ käytetään kuitenkin lähes yksinomaan oikeuden vaatimusten täyttämisestä siten, että peitetään tai sovitetaan syntejä. Substantiivi koʹfer tarkoittaa sitä, mikä annetaan tämän toteuttamiseksi, eli lunastushintaa. (Ps 65:3; 78:38; 79:8, 9.) Peite vastaa sitä, minkä se peittää, joko muodoltaan (kuten kansi, esim. liiton arkun ”kansi [kap·poʹret]”; 2Mo 25:17–22) tai arvoltaan (kuten maksu, joka peittää jostain aiheutuneet vahingot).

 Voidakseen täyttää oikeuden vaatimukset ja oikaista asiat kansansa Israelin kanssa Jehova määräsi lakiliitossa erilaisia teurasuhreja ja uhrilahjoja niiden syntien sovittamiseksi eli peittämiseksi, joita olivat tehneet papit ja leeviläiset (2Mo 29:33–37; 3Mo 16:6, 11), muut yksilöt tai koko kansa (3Mo 1:4; 4:20, 26, 31, 35). Näillä uhreilla voitiin myös puhdistaa syntisten ihmisten keskellä oleva alttari ja tabernaakkeli siten, että noiden ihmisten synnit sovitettiin (3Mo 16:16–20). Uhrieläimen elämä annettiin synnintekijän elämän sijasta, ja sen veri tuotti sovituksen Jumalan alttarilla siinä määrin kuin se kykeni (3Mo 17:11; vrt. Hpr 9:13, 14; 10:1–4). ”Sovituspäivää [jōm hak·kip·pu·rimʹ]” olisi voitu yhtä hyvin sanoa ”lunnaiden päiväksi” (3Mo 23:26–28). Näitä uhreja vaadittiin, mikäli vanhurskaan Jumalan haluttiin hyväksyvän kansakunnan ja sen palvonnan.

 Lunastusta kuvaa hyvin laki sonnista, jolla oli tunnetusti ollut tapana puskea. Jos omistaja salli sonnin kulkea vapaana, niin että se tappoi jonkun, omistaja tuli surmata, hänen piti maksaa surmansa saaneen ihmisen elämä omalla elämällään. Koska hän ei kuitenkaan tappanut ketään tahallaan eikä suoranaisesti, tuomarit saattoivat halutessaan määrätä hänelle sen sijaan ”lunnaat [koʹfer]”, jolloin hänen täytyi maksaa tuo lunastushinta. Kun määrätty summa maksettiin, sen katsottiin ottavan hänen oman elämänsä paikan ja korvaavan menetetyn elämän. (2Mo 21:28–32; vrt. 5Mo 19:21.) Toisaalta tahallista murhaajaa ei voitu korvata millään lunnailla; vain hänen oma elämänsä saattoi peittää uhrin kuoleman (4Mo 35:31–33). Ilmeisesti siksi, että väestönlaskentaan liittyi elämä, sitä suoritettaessa täytyi jokaisen yli 20-vuotiaan miespuolisen antaa sielustaan Jehovalle puolen sekelin (1,10 dollaria) lunnaat (koʹfer), ja hinta oli sama sekä rikkaille että köyhille (2Mo 30:11–16).

 Koska kaikki tasapainottomuus oikeudenkäytössä on vastenmielistä sekä Jumalalle että ihmisille, lunnaat (eli peite) saattoivat myös torjua tai hillitä suuttumusta (vrt. Jer 18:23; myös 1Mo 32:20, jossa ka·farʹ-sanan vastineena on ”lepyttää”). Aviomies, joka raivostuu hänen vaimonsa kanssa aviorikoksen tekevään mieheen, ei  kuitenkaan huoli minkäänlaisia ”lunnaita [koʹfer]” (San 6:35). Sanaa voidaan käyttää myös sellaisista, joiden pitäisi panna oikeus täytäntöön mutta jotka sen sijaan ottavat lahjuksia tai lahjoja ”vaitiolomaksuksi [koʹfer]” peittämään väärinteon silmiltään (1Sa 12:3; Am 5:12).

 Lunastus eli vapautus. Heprealainen verbi pa·dahʹ merkitsee ’lunastaa’ ja sille sukua oleva substantiivi pid·jōnʹ tarkoittaa ’lunastushintaa’ (2Mo 21:30). Nämä sanat tähdentävät ilmeisesti lunastushinnalla aikaansaatua vapautusta, kun taas ka·farʹ korostaa tuon hinnan laatua tai sisältöä ja sen vaikutusta oikeuden vaa’an tasapainottamisessa. Vapautus eli lunastus (pa·dahʹ) voi tapahtua orjuudesta (3Mo 19:20; 5Mo 7:8), joistakin muista ahdistavista tai sortavista olosuhteista (2Sa 4:9; Job 6:23; Ps 55:18) tai kuolemasta ja haudasta (Job 33:28; Ps 49:15). Usein mainitaan, että Jehova lunasti Israelin kansakunnan Egyptistä ’yksityisomaisuudekseen’ (5Mo 9:26; Ps 78:42) ja että hän lunasti sen Assyrian ja Babylonin pakkosiirtolaisuudesta satoja vuosia myöhemmin (Jes 35:10; 51:11; Jer 31:11, 12; Sak 10:8–10). Tässäkin lunastukseen liittyi hinta, vastine. Lunastaessaan Israelin Egyptistä Jehova ilmeisesti pani Egyptin maksamaan tuon hinnan. Israel oli Jumalan ”esikoinen”, ja Jehova varoitti faraota, että jos tämä itsepintaisesti kieltäytyisi vapauttamasta Israelia, se maksaisi faraon esikoisen ja koko Egyptin esikoisten, ihmisten ja eläinten, hengen. (2Mo 4:21–23; 11:4–8.) Samalla tavoin koska Kyyros kukisti Babylonin ja vapautti juutalaiset pakkosiirtolaisuudesta, Jehova antoi hänelle ’lunnaiksi [eräs muoto sanasta koʹfer] kansastaan Egyptin, sen sijasta Etiopian ja Seban’. Persian maailmanvalta valloitti myöhemmin nuo alueet, ja siten ’kansallisia ryhmiä annettiin israelilaisten sielujen sijasta’. (Jes 43:1–4.) Nämä korvaukset ovat sopusoinnussa sen henkeytetyn julistuksen kanssa, jonka mukaan ”jumalaton on lunastusmaksu [koʹfer] vanhurskaan puolesta, ja petollisesti menettelevä ottaa oikeamielisten paikan” (San 21:18).

 Lunastamiseen yhdistetään myös heprealainen sana ga·ʼalʹ, joka välittää pääasiassa ajatuksen takaisin hankkimisesta, takaisin vaatimisesta, takaisin saamisesta, palauttamisesta tai takaisin ostamisesta (Jer 32:7, 8). Sen samankaltaisuus sanan pa·dahʹ kanssa nähdään siitä, että sitä käytetään rinnakkain tuon sanan kanssa Hoosean 13:14:ssä: ”Šeolin kädestä minä lunastan [eräs muoto sanasta pa·dahʹ] heidät, kuolemasta minä palautan [eräs muoto sanasta ga·ʼalʹ] heidät.” (Vrt. Ps 69:18.) Ga·ʼalʹ korostaa sitä, että joko sen henkilön lähisukulaisella, jonka omaisuus tai joka itse täytyi ostaa tai hankkia takaisin, tai alkuperäisellä omistajalla tai myyjällä itsellään oli oikeus takaisin vaatimiseen tai ostamiseen. Lähisukulainen, josta käytettiin nimitystä go·ʼelʹ, oli siis ”lunastaja” (Ru 2:20; 3:9, 13) tai, jos tapaukseen liittyi murha, ”verenkostaja” (4Mo 35:12). Lähisukulaisten oli ilmeisesti velvollisuus toimia lunastajana (go·ʼelʹ) seuraavassa järjestyksessä: 1) veli, 2) setä, 3) sedän poika, 4) kuka tahansa muu perheen miespuolinen verisukulainen (3Mo 25:48, 49; vrt. 4Mo 27:5–11:n järjestykseen). (Ks. VERENKOSTAJA.)

 Jos jonkun köyhän israelilaisen piti olosuhteiden pakosta myydä perintömaansa, kaupungissa oleva talonsa tai jopa itsensä orjaksi, ”hänelle läheistä sukua olevalla lunastajalla” (go·ʼelʹ) oli Lain mukaan oikeus ’ostaa takaisin [ga·ʼalʹ] se, mitä hänen veljensä oli myynyt’, tai myyjä saattoi itse tehdä sen, jos hän sai jostain varoja (3Mo 25:23–27, 29–34, 47–49; vrt. Ru 4:1–15). Jos joku antoi Jumalalle lupausuhriksi talon tai pellon ja halusi sitten ostaa sen takaisin, hänen täytyi maksaa omaisuuden arvioidun arvon lisäksi viidennes sen arviohinnasta (3Mo 27:14–19). Mitään ”vihittyä” tai ”tuhon omaksi vihittyä” ei voitu lunastaa, ei edes ihmisen elämää (3Mo 27:21, 28, 29; ks. VIHITTY).

 Ruutin kirjassa on kerrottu esimerkki siitä, miten go·ʼelʹ suoritti lunastuksen. Kun Ruut kertoi poimineensa tähkiä Boasin pellolla, hänen anoppinsa Noomi huudahti: ”Se mies on meille sukua. Hän on lunastajiamme [mon. sanasta go·ʼelʹ].” (Ru 2:20.) Boas otti huolehtiakseen tuosta velvollisuudesta ja teki lunastussopimuksen tuomarien ja todistajien edessä, mutta vasta kun eräs toinen, Boasta läheisempi sukulainen oli kieltäytynyt siitä (Ru 3:9, 12, 13; 4:1–17).

 Kun oli tapahtunut murha, murhaaja ei saanut pakopaikkaa määrätyistä turvakaupungeista vaan tuomarit kuulustelivat häntä ja luovuttivat hänet sen jälkeen ”verenkostajalle [kostaja = go·ʼelʹ]”, uhrin lähisukulaiselle, joka sitten surmasi murhaajan. Koska murhaajasta ei voitu maksaa ”lunnaita [koʹfer]” ja koska lähisukulainen, jolla oli lunastusoikeus, ei voinut vaatia tai saada takaisin kuolleen sukulaisensa elämää, hän vaati oikeudenmukaisesti sen ihmisen elämän, joka oli murhaamalla ottanut hänen sukulaisensa elämän. (4Mo 35:9–32; 5Mo 19:1–13.)

  Ei aina konkreettinen hinta. Kuten sanottu, Jehova ’lunasti’ (pa·dahʹ) eli ’vaati takaisin’ (ga·ʼalʹ) Israelin Egyptistä (2Mo 6:6; Jes 51:10, 11). Koska israelilaiset myöhemmin jatkuvasti ”myivät itseään tekemään sitä, mikä oli pahaa” (2Ku 17:16, 17), Jehova usein ’myi heidät heidän vihollistensa käsiin’ (5Mo 32:30; Tu 2:14; 3:8; 10:7; 1Sa 12:9). Heidän katumuksensa sai hänet ostamaan eli vaatimaan heidät takaisin ahdingosta tai pakkosiirtolaisuudesta (Ps 107:2, 3; Jes 35:9, 10; Mi 4:10), jolloin hän toimi sanan Go·ʼelʹ merkityksessä Lunastajana, joka oli heidän sukulaisensa siinä mielessä, että hän oli ottanut tuon kansan vaimokseen (Jes 43:1, 14; 48:20; 49:26; 50:1, 2; 54:5–7). Kun Jehova ’myi’ kansaansa kuuluvat, pakanakansat eivät antaneet hänelle mitään aineellista korvausta. Hänen saamansa maksu oli se, että hänen oikeuttaan noudatettiin ja hänen tarkoituksensa toteutui, kun heitä oikaistiin ja kuritettiin heidän kapinansa ja epäkunnioituksensa vuoksi (vrt. Jes 48:17, 18).

 Myöskään Jumalan suorittamaan ’lunastamiseen’ ei tarvitse liittyä mitään konkreettista maksua. Kun Jehova lunasti israelilaiset Babylonin pakkosiirtolaisuudesta, Kyyros vapautti heidät halukkaasti saamatta siitä aineellista korvausta elinaikanaan. Mutta kun Jehova lunasti kansansa sortavilta kansakunnilta, jotka olivat toimineet pahantahtoisesti Israelia vastaan, hän vaati noilta sortajilta itseltään korvauksen, jonka hän pani heidät maksamaan hengellään (vrt. Ps 106:10, 11; Jes 41:11–14; 49:26). Kun Juudan valtakunnan asukkaat ”myytiin” eli luovutettiin babylonialaisille, Jehova ei saanut siitä mitään hyvitystä. Karkotetut juutalaiset eivät liioin antaneet rahaa babylonialaisille tai Jehovalle ostaakseen vapautensa takaisin. Heidät ”myytiin” ”ilmaiseksi” ja lunastettiin ”rahatta”. Siksi Jehovankaan ei tarvinnut maksaa kansansa vangitsijoille tilien tasaamiseksi. Sen sijaan hän pani lunastuksen täytäntöön ”pyhän käsivartensa” voimalla. (Jes 52:3–10; Ps 77:14, 15.)

 Jehovan toimiessa Lunastajana (Go·ʼelʹ) hän kosti palvelijoilleen tehdyt vääryydet ja puhdisti siten oman nimensä niiden esittämistä syytöksistä, jotka häpäisivät häntä Israelin ahdingon perusteella (Ps 78:35; Jes 59:15–20; 63:3–6, 9). Sekä tuon kansakunnan että siihen kuuluvien yksilöiden Suurena Sukulaisena ja Lunastajana hän ajoi heidän ”oikeusasiansa” saattaakseen voimaan oikeuden (Ps 119:153, 154; Jer 50:33, 34; Va 3:58–60; vrt. San 23:10, 11).

 Vaikka sairastava Job eli ennen Israelin kansakuntaa eikä kuulunut siihen, hän sanoi: ”Minä tiedän hyvin, että lunastajani elää ja että hän jälkeeni tultuaan nousee tomun ylle.” (Job 19:25; vrt. Ps 69:18; 103:4.) Jumalan oman esimerkin mukaisesti Israelin kuninkaan piti toimia kansan alhaisten ja köyhien lunastajana (Ps 72:1, 2, 14).

 Kristus Jeesus Lunastajana. Edellä esitetty auttaa ymmärtämään niitä lunnaita, jotka Jumalan Poika, Jeesus Kristus, antoi ihmiskunnan puolesta. Ihmiskunta tarvitsi lunnaita Eedenin kapinan vuoksi. Aadam myi itsensä tekemään pahaa siitä itsekkäästä ilosta, että hän sai nauttia edelleen vaimonsa seurasta, joka nyt oli syntinen lainrikkoja, joten Aadam oli Jumalan edessä yhtä tuomittava kuin Eevakin. Näin Aadam myi itsensä ja jälkeläisensä synnin ja kuoleman orjuuteen, sillä tuon hinnan vaati Jumalan oikeudenmukaisuus. (Ro 5:12–19; vrt. Ro 7:14–25.) Aadamilla oli ollut inhimillinen täydellisyys, mutta hän menetti tuon kallisarvoisen omaisuutensa ja riisti sen myös kaikilta jälkeläisiltään.

 Laissa oli ”tulevan hyvän varjo”, ja sen alaisuudessa synti peitettiin eläinuhreilla. Se oli kuitenkin vain vertauskuvallinen peite, koska nuo eläimet olivat ihmistä alempia; siksi ’sonnien ja vuohien veren oli mahdotonta [todellisuudessa] ottaa pois syntejä’, kuten apostoli toteaakin. (Hpr 10:1–4.) Noiden vertauskuvallisten eläinuhrien täytyi olla virheettömiä, täydellisiä yksilöitä (3Mo 22:21). Siksi todellisen lunastusuhrin, ihmisen, joka todella pystyisi poistamaan synnit, täytyi myös olla täydellinen, virheetön. Hänen täytyi vastata täydellistä Aadamia ja hänellä täytyi olla inhimillinen täydellisyys, jotta hän voisi maksaa lunastushinnan, joka vapauttaisi Aadamin jälkeläiset siitä velasta, epätäydellisyydestä ja orjuudesta, johon heidän ensimmäinen isänsä Aadam oli heidät myynyt (vrt. Ro 7:14; Ps 51:5). Vain siten hän saattoi tyydyttää Jumalan täydellisen oikeuden, joka vaatii menetetyn korvaamista vastaavalla, antamaan ”sielun sielusta” (2Mo 21:23–25; 5Mo 19:21).

 Jumalan oikeuden ehdottomuuden vuoksi ihmiskunnan oli mahdotonta itse hankkia omaa lunastajaansa (Ps 49:6–9). Tämä koituu kuitenkin Jumalan oman rakkauden ja armon ylistykseksi siten, että hän täytti omat vaatimuksensa vaikka se tuli hänelle suunnattoman kalliiksi, kun hän antoi oman Poikansa elämän maksaakseen lunastushinnan (Ro 5:6–8). Tämä edellytti sitä, että hänen Poikansa tuli ihmiseksi,  joka vastasi täydellistä Aadamia. Jumala sai tämän aikaan siirtämällä Poikansa elämän taivaasta Maria-nimisen juutalaisen neitsyen kohtuun. (Lu 1:26–37; Joh 1:14.) Koska Jeesus ei saanut elämäänsä keneltäkään ihmisisältä, joka olisi ollut synnintekijä Aadamin jälkeläinen, ja koska Jumalan pyhä henki ’peitti Marian varjoonsa’ ilmeisesti siitä lähtien kun tämä tuli raskaaksi aina Jeesuksen syntymään asti, Jeesus ei syntyessään perinyt syntiä ja epätäydellisyyttä, vaan hän oli ikään kuin ”virheetön ja tahraton karitsa”, jonka veri saattoi olla hyväksyttävä uhri (Lu 1:35; Joh 1:29; 1Pi 1:18, 19). Hän säilytti tuon synnittömyytensä koko elämänsä ajan eikä näin ollen tehnyt itseään kelpaamattomaksi (Hpr 4:15; 7:26; 1Pi 2:22). ’Verestä ja lihasta osallisena’ hän oli ihmiskunnan lähisukulainen ja hänellä oli se arvokas vastine – oma täydellinen elämänsä, joka oli pysynyt puhtaana nuhteettomuuden kokeissa – jolla ihmiskunta voitiin lunastaa ja vapauttaa (Hpr 2:14, 15).

 Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa tehdään selväksi, että vapautus synnistä ja kuolemasta tapahtuu tosiaan maksamalla hinta. Kristityistä sanotaan, että heidät ”ostettiin tietyllä hinnalla” (1Ko 6:20; 7:23), että heillä oli ’omistaja, joka osti heidät’ (2Pi 2:1), ja Jeesuksen kuvataan olevan Karitsa, joka ’teurastettiin ja joka osti verellään ihmisiä Jumalalle jokaisesta heimosta ja kielestä ja kansakunnasta’ (Il 5:9). Näissä raamatunkohdissa käytetään verbiä a·go·raʹzō, joka merkitsee yksinkertaisesti ’ostaa torilta (a·go·raʹ)’. Paavali käyttää sille sukua olevaa sanaa e·ksa·go·raʹzō (ostaa vapaaksi) osoittaessaan, että Kristus ’osti lain alaiset vapaiksi’ kuolemalla paalussa (Ga 4:5; 3:13). Ajatuksen lunastuksesta tai lunnaista välittävät kuitenkin useammin ja täydemmin kreikkalainen sana lyʹtron ja sen sukulaissanat.

 Kreikkalaiset kirjoittajat käyttivät sanaa lyʹtron (verbistä lyʹō ’päästää, irrottaa’) varsinkin hinnasta, joka maksettiin sotavankien lunastamiseksi tai orjuudessa olevien vapauttamiseksi (vrt. Hpr 11:35). Se esiintyy Raamatussa kaksi kertaa ja kuvailee sitä, miten Kristus antoi ”sielunsa lunnaiksi vastaamaan monia” (Mt 20:28; Mr 10:45). Sen sukulaissanaa an·tiʹly·tron on käytetty 1. Timoteuksen kirjeen 2:6:ssa. Parkhurstin sanakirjan Greek and English Lexicon to the New Testament (Lontoo 1845, s. 47) mukaan se merkitsee ”lunnaita, lunastushintaa tai paremminkin vastaavia lunnaita”. Hän lainaa Hyperiuksen sanoja: ”Se tarkoittaa todennäköisesti hintaa, jolla vangit lunastetaan viholliselta, ja sellaista vaihtoa, jossa jonkun elämä lunastetaan toisen elämällä.” Lopuksi hän sanoo: ”Niinpä Aristoteles käyttää tätä verbiä [an·ti·ly·troʹō] elämän lunastamisesta elämällä.” Tällä tavoin Kristus ”antoi itsensä vastaaviksi lunnaiksi kaikkien puolesta” (1Ti 2:5, 6). Muita samansukuisia sanoja ovat ly·troʹo·mai ’vapauttaa lunnaita vastaan’ (Tit 2:14; 1Pi 1:18, 19) ja a·po·lyʹtrō·sis ’vapautus lunnaita vastaan’ (Ef 1:7, 14; Kol 1:14). Näiden sanojen käyttö on selvästi samanlaista kuin edellä käsiteltyjen heprealaisten sanojen käyttö. Ne eivät kuvaa tavallista ostamista tai vapautusta vaan lunastamista eli lunnaiden maksamista, vapautusta, joka saadaan aikaan maksamalla vastaava hinta.

 Vaikka Kristuksen lunastusuhri on kaikkien käytettävissä, kaikki eivät ota sitä vastaan, ja ne, jotka eivät ota sitä vastaan, ’pysyvät Jumalan vihastuksen alaisina’, ja sen alaisiksi joutuvat myös ne, jotka ensin ottavat tuon järjestelyn vastaan mutta myöhemmin hylkäävät sen (Joh 3:36; Hpr 10:26–29; vrt. Ro 5:9, 10). Heitä ei vapauteta kuningas Synnin ja kuningas Kuoleman orjuudesta (Ro 5:21). Lain alaisuudessa ei tahallista murhaajaa voitu lunastaa vapaaksi. Aadam aiheutti tahallaan koko ihmiskunnan kuoleman, joten hän oli murhaaja (Ro 5:12). Näin ollen Jumala ei ota Jeesuksen uhraamaa elämää vastaan lunnaina synnintekijä Aadamin puolesta.

 Mutta Jumala hyväksyy mielellään lunnaat niiden Aadamin jälkeläisten lunastamiseksi, jotka käyttävät tuota vapautusta hyväkseen. Paavali sanookin: ”Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet joutuivat syntisten asemaan, samoin myös yhden tottelevaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiden asemaan.” (Ro 5:18, 19.) Kun Aadam teki synnin ja hänet tuomittiin kuolemaan, hänen jälkeläisensä eli sukunsa olivat vielä kaikki syntymättöminä hänen kupeissaan ja sen vuoksi kuolivat hänen mukanaan (vrt. Hpr 7:4–10). Jeesus oli täydellinen mies, ”viimeinen Aadam” (1Ko 15:45), ja siksi ainoa ihminen, joka pystyi maksamaan lunastushinnan Aadamin syntymättömien jälkeläisten puolesta. Hän tarjoutui halukkaasti kuolemaan viattomana ja täydellisenä ihmisuhrina Jehovan tahdon mukaisesti (Hpr 10:5). Jeesus käyttää Jehovalta lunnaittensa perusteella saamaansa valtaa antaa elämä kaikille  niille, jotka ottavat tämän järjestelyn vastaan. (1Ko 15:45; vrt. Ro 5:15–17.)

 Jeesus antoi siis tosiaankin ”vastaavat lunnaat”, ei lunastaakseen yhden synnintekijän, Aadamin, vaan lunastaakseen koko Aadamista polveutuvan ihmiskunnan. Hän lunasti sen, jotta siitä voisi tulla hänen sukunsa, ja hän teki sen esittämällä lunastusuhrinsa täyden arvon ehdottoman oikeudenmukaiselle Jumalalle taivaassa (Hpr 9:24). Näin hän saa Morsiamen, taivaallisen seurakunnan, joka koostuu hänen seuraajistaan (vrt. Ef 5:23–27; Il 1:5, 6; 5:9, 10; 14:3, 4). Messiaaniset profetiat osoittavat myös, että hän tulee ”Iankaikkisena Isänä” saamaan ”jälkeläisiä” (Jes 53:10–12; 9:6, 7). Se edellyttää, että hänen lunnaansa koskevat muitakin kuin hänen ”Morsiameensa” kuuluvia. Niiden lisäksi, jotka ”ostettiin ihmisistä ensi hedelmäksi” tuohon taivaalliseen seurakuntaan, on siksi myös muita, jotka hyötyvät hänen lunastusuhristaan ja saavat ikuisen elämän siten, että heidän syntinsä ja siihen liittyvä epätäydellisyys poistetaan (Il 14:4; 1Jo 2:1, 2). Koska taivaallisen seurakunnan jäsenet palvelevat Kristuksen kanssa pappeina ja hallitsevat ”kuninkaina maata”, muiden lunastuksesta hyötyvien täytyy olla Kristuksen valtakunnan maallisia alamaisia, ja he saavat ikuisen elämän ”Iankaikkisen Isän” lapsina (Il 5:10; 20:6; 21:2–4, 9, 10; 22:17; vrt. Ps 103:2–5). Koko tuo järjestely ilmentää Jehovan viisautta ja hänen vanhurskauttaan, kun hän saattaa oikeuden vaa’an täysin tasapainoon ja osoittaa samalla ansaitsematonta hyvyyttä ja antaa synnit anteeksi (Ro 3:21–26).