(’Ammonista [Ammoniin kuuluvat]’).

 Lootin nuoremman tyttären hänelle synnyttämän pojan Ammonin (Ben-Ammin) jälkeläisiä (1Mo 19:36–38). He olivat läheistä sukua moabilaisille, Lootin toisen pojan Moabin jälkeläisille, ja heidät mainitaan yleensä sekä Raamatun historiassa että maallisessa vanhan ajan historiassa moabilaisten yhteydessä. He olivat myös kaukaisempaa sukua israelilaisille, ja tätä Raamatun mainitsemaa sukulaisuussuhdetta tukee se, että ammonilaisten kieli oli heprean kielen murre tai muunnos. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ammonilaiset ilmaisivat kuitenkin väkivaltaista vihamielisyyttä Israelin kansakuntaa kohtaan.

 Asuinalue. Ilmeisesti huomaavaisuudesta ammonilaisten uskollista esi-isää Lootia kohtaan Jehova Jumala salli heidän ottaa haltuunsa alueen, joka oli aiemmin kuulunut refalaisille, kookkaalle kansalle, jota ammonilaiset kutsuivat samsummilaisiksi (5Mo 2:17–21). Tämä maa sijaitsi Jordanin eteläpään itäpuolella, ja yhteen aikaan ammonilaisten alue rajoittui moabilaisten maahan Kuolleenmeren itäpuolella sijainneella ylätasangolla. Jolloinkin ennen israelilaisten saapumista Kanaaniin amorilaiset olivat kuitenkin häätäneet ammonilaiset joistakin näiden maan osista, työntäneet heitä pohjoiseen ja itään ja kiilautuneet siten heidän ja moabilaisten väliin (jotka myös menettivät melkoisesti maata). (4Mo 21:26; Jos 12:2; Tu 11:13, 22.) Sen jälkeen Ammonin poikien maa ulottui osapuilleen Jabbokin purolaakson kaartuvan yläjuoksun seutuvilta itään aavikon suuntaan (4Mo 21:24; Jos 12:2), ja heidän pääkaupunkinsa sijaitsi Rabbassa (nyk. Amman) Jabbokin alkulähteillä (5Mo 3:11). Arkeologit ovat löytäneet tältä seudulta ikivanhoja ammonilaisia asuinpaikkoja ja rajalinnoituksia.

 Jumalan käskystä israelilaiset varoivat tunkeutumasta ammonilaisten maille valloittaessaan vieressä asuvien amorilaisten aluetta (5Mo 2:37; Jos 13:8–10). Vaikka Joosuan 13:25:ssä siis mainitaankin, että Gadin heimo sai ”puolet Ammonin poikien maasta” heimoperintönsä osana, niin viittaus koskee ilmeisesti sitä osaa maasta, jonka amorilaiset olivat aikaisemmin ottaneet ammonilaisilta, ja tämä alue sijaitsi nähtävästi Jordanin ja Jabbokin yläjuoksun välissä.

 Taistelut israelilaisten kanssa. Vasta Moabin kuninkaan Eglonin aikana ammonilaiset liittyivät amalekilaisten kanssa moabilaisten hyökkäykseen israelilaisia vastaan ja kulkivat länteen päin Jordanin länsipuolella  sijainneeseen Jerikoon (Tu 3:12–14). Sen jälkeen kun tuomari Ehud oli tehnyt tyhjäksi tämän hyökkäyksen vaikutukset (Tu 3:26–30), ammonilaiset eivät enää olleet suurena uhkana israelilaisille ennen Jeftan aikaa. Siihen mennessä israelilaiset olivat jälleen kääntyneet palvelemaan kansakuntien jumalia, ja siitä oli seurannut 18 vuotta kestänyt sorron aika ammonilaisten ahdistellessa Israelia idästä ja filistealaisten uhatessa heitä lännestä. Ammonilaisjoukot eivät ainoastaan terrorisoineet Gileadissa asuvia israelilaisia, vaan hyökkäsivät jopa Jordanin länsipuolelle ahdistelemaan Benjaminin, Juudan ja Efraimin heimoja. (Tu 10:6–10.) Vihdoin israelilaiset puhdistautuivat väärästä palvonnasta ja kokoontuivat Jeftan johdon alaisuuteen. Kun Jefta sitten oli laillisesti kumonnut ammonilaisten syytökset, joiden mukaan israelilaiset olivat loukanneet heidän maanomistusoikeuksiaan, ammonilaiset lyötiin perin pohjin. (Tu 10:16–11:33.) (Ks. JEFTA.)

 Jotkut tutkijat ovat pitäneet Jeftan sanoja ”jumalaasi Kemosiin” virheellisinä ja väittäneet, että Kemos oli Moabin eikä suinkaan Ammonin kansallisjumala (Tu 11:24; 4Mo 21:29). Vaikka ammonilaisten jumalasta käytetäänkin nimityksiä Molek, Milkom ja Malkam (1Ku 11:5, 7; Jer 49:1, 3), jotkut tutkijat pitävät näitä sanoja (jotka kaikki ovat sukua juurelle ”kuningas”) arvoniminä eivätkä erisniminä, ja niitä olisi voitu käyttää Kemos-jumalasta. Joka tapauksessa ammonilaiset olivat polyteistejä (Tu 10:6), ja Kemosin palvonnalla on saattanut olla heidän keskuudessaan lähes yhtä huomattava asema kuin sillä oli heidän sukulaistensa moabilaisten parissa.

 Kreikkalaisen Septuagintan mukaan noin kuukauden kuluttua siitä, kun Saul oli nimitetty Israelin kuninkaaksi, Ammonin kuningas Nahas piiritti Gileadissa sijaitsevan Jabesin kaupungin ja vaati kaupunkia antautumaan sekä määräsi julmasti, että sen miesten kanssa solmittaisiin rauha vain sillä ehdolla, että kukin heistä antaisi puhkaista oikean silmänsä (ks. NAHAS nro 1). Saatuaan tietää piirityksestä Saul osoitti kelpoisuutensa kuninkaaksi organisoimalla israelilaisten sotajoukot ja aiheuttamalla ammonilaisille musertavan tappion (1Sa 11:1–4, 11–15). Samuelin myöhemmät sanat paljastavat, että nimenomaan tämä Nahasin hallitsemien ammonilaisten aiheuttaman uhkan kasvaminen sai israelilaiset lopulta pyytämään itselleen kuningasta (1Sa 12:12).

 Daavidin hallituskaudella. Ammonilaiset hävisivät myös Daavidille, ja heiltä otettiin voittosaalista tai he joutuivat maksamaan pakkoveroa (1Ai 18:11). Siitä kerrotaan 2. Samuelin kirjan 8:11, 12:ssa, jossa on osa Daavidin voitoista kertovaa tiivistelmää, eikä tämä tiivistelmä ole välttämättä täsmällisesti aikajärjestyksessä edellä ja jäljessä esitettyihin kertomuksiin nähden. Niinpä 2. Samuelin kirjan 10:1, 2:ssa annetaan ymmärtää, että verrattain rauhaisat suhteet vallitsivat Ammonin ja Israelin välillä Daavidin hallituskaudella aina kuningas Nahasin kuolemaan asti. Mutta Nahasin poika ja seuraaja Hanun suututti Daavidin kerta kaikkiaan nöyryyttämällä sanansaattajat, jotka Daavid lähetti hänen luokseen lohduttamaan häntä. Oivallettuaan loukkauksen vakavuuden ammonilaiset pyysivät syyrialaisilta palkkasoturijoukkoja ja valmistelivat hyökkäystä Israelia vastaan, mutta israelilaisten kenraali Joab ja hänen veljensä Abisai olivat heitä ovelampia ja löivät heidät. (2Sa 10:1–14; 1Ai 19:6–15.)

 Seuraavana keväänä Daavidin joukot piirittivät Ammonin pääkaupungin Rabban. Erään piiritettyjen ammonilaisten epätoivoisen hyökkäyksen aikana kuoli heettiläinen Uuria. (2Sa 11:1, 17, 24, 26, 27; ks. RABBA nro 1.) Piirityksen kestoaikaa on vaikea saada selville. Kertomukset Batseballe aviorikoksen seurauksena syntyneestä lapsesta ja myöhemmästä Salomon syntymästä voivat ajallisesti sijoittua piirityksen aikaan, tai sitten ne vain yksinkertaisesti kerrotaan peräkkäin, jotta Batsebaa koskeva kertomus käsiteltäisiin kokonaan, vaikka toinen lapsista tai molemmat saattoivatkin syntyä vasta piirityksen jälkeen. 1. Aikakirjan 20:1, 2:n kertomus ei tosin tunnu viittaavan pitkään ajanjaksoon, mutta ei olisi silti epätavallista, että piiritys olisi kestänyt seuraavaan vuoteen. Lopulta Daavid valloitti ammonilaisten pääkaupungin kokonaan. (2Sa 12:26–29.)

 Rabban valloituksen yhteydessä mainittu ”Malkamin kruunu” oli ilmeisesti kruunu, joka oli sijoitettu toisaalla Molekiksi tai Milkomiksi nimitetyn ammonilaisten epäjumalan päähän. Vuoden 1938 kirkkoraamattu kääntää heprealaisen sanan Mal·kamʹ tässä vastineella ”heidän kuninkaansa”, mutta ei tunnu johdonmukaiselta,  että kyseessä olisi ihmiskuningas, varsinkin kun kruunu painoi ”talentin kultaa” (n. 34 kg). Näyttääkin todennäköiseltä, että kruunu asetettiin Daavidin päähän vain hetkeksi, kenties tästä väärästä jumalasta saadun voiton osoitukseksi. (2Sa 12:30.)

 Joidenkin 2. Samuelin kirjan 12:31:n käännösten (Väl, KJ, AS, Dy) perusteella monet ovat ajatelleet, että Daavid surmasi kukistamansa ammonilaiset julmasti joko sahaamalla, polttamalla tai lyömällä heidät kirveellä. Myöhemmät käännökset (KR-38, KR-92, UM) kuitenkin esittävät ilmeisesti oikean ajatuksen osoittaessaan, että ammonilaiset pantiin pakkotyöhön käyttämään sahoja ja kirveitä sekä tekemään tiiliä. Tämän vahvistaa se, että eräiden käännösten ”tiiliuuniksi” kääntämän heprealaisen sanan tiedetään nyt tarkoittavan sen sijaan puista muottia, jossa savi muovattiin tiilen muotoiseksi.

 Kaikki ammonilaiset eivät olleet Israelin katkeria vihollisia, mikä käy ilmi siitä, että ammonilainen Selek kuului Daavidin väkeviin miehiin (2Sa 23:37). Kuningas Salomon vierasmaisten vaimojen joukossa oli myös ammonilaisia naisia, mm. Rehabeamin äiti (1Ku 11:1; 14:31). Tämä myötävaikutti kuitenkin Salomon luopumukseen ja siihen, että hän rakensi uhrikukkuloita Milkomin ja muiden jumalien palvontaa varten. Uskollinen kuningas Josia hävitti lopulta nuo paikat. (1Ku 11:5; 2Ku 23:13.)

 Jakautuneen valtakunnan aikana. Myöhemmin ammonilaiset vapautuivat Daavidin suvun kuninkaiden vallasta, ja Josafatin hallituskaudella (936 – n. 911 eaa.) he liittyivät moabilaisten ja Seirin vuoriston asukkaiden kanssa yhteishyökkäykseen Juudaa vastaan, mutta tuo liitto kärsi murskatappion (2Ai 20:1–4, 10–26). Israelin kuninkaan Jeehun aikana (n. 904–877 eaa.) hallinneen Assyrian kuninkaan Salmanassar III:n piirtokirjoitusten mukaan ”ammonilaisen Baʼsan, Ruhubin pojan”, sotajoukot kuuluivat niiden kuninkaiden liittoon, jotka taistelivat assyrialaisia vastaan Karkarissa (Ancient Near Eastern Texts, toim. J. B. Pritchard, 1974, s. 279). Juudan kuninkaan Joasin kuolemaan (n. 859 eaa.) johtaneessa salaliitossa oli mukana ammonilaisen naisen Simeatin poika Sabad (2Ai 24:22, 26). Ussian vahva hallitus (829–778 eaa.) alisti ammonilaiset vielä kerran maksamaan pakkoveroa Juudalle (2Ai 26:8), ja Ussian poika Jotam määräsi uudelleen tämän rasitteen Ammonille vaatien heiltä 100 hopeatalenttia (660600 dollaria) ja 10000 kor-mittaa (22000 hl) vehnää sekä 10000 kor-mittaa ohraa (2Ai 27:5). Se, että ammonilaiset pystyivät maksamaan näin suuren veron kolmena perättäisenä vuonna, on voinut johtua heidän edullisesta asemastaan erään huomattavan, Arabiasta Damaskokseen vievän kauppatien varrella sekä siitä, että Jabbokinlaakson seutu oli verrattain hedelmällistä aluetta, jonka pääasiallisia tuotteita ovat edelleenkin vehnä ja ohra.

 Ilmeisesti Assyrian voimistuva vaikutus Palestiinassa Jotamin seuraajan Ahasin hallitusaikana (761–746 eaa.) auttoi ammonilaisia vapautumaan Juudan herruudesta, joka kuitenkin vain vaihtui Assyrian sortoon, sillä Tiglat-Pileser III:n asiakirjoissa mainitaan Juudan kuninkaan Ahasin ja Moabin kuninkaan Salamanun ohella ”Bit-Ammonin [Ammonin huoneen] Sanipun” maksaneen pakkoveroa Assyrialle. Sanheribin särmiö, joka kertoo hänen hyökkäyksestään Juudaan Hiskian aikana, osoittaa myös Ammonin tuoneen lahjoja assyrialaiselle hyökkääjälle, ja Sanheribin poika Assarhaddon, Manassen aikalainen, mainitsee ”Puduilin, Bet-Ammonin kuninkaan”, niiden joukossa, jotka hankkivat tarvikkeita Niniven kaupungin rakentamista varten.

 Näyttää todennäköiseltä, että sen jälkeen kun Tiglat-Pileser III ja yksi hänen seuraajistaan olivat vieneet Israelin pohjoisen valtakunnan asukkaat pakkosiirtolaisuuteen (2Ku 15:29; 17:6), ammonilaiset alkoivat asuttaa Gadin heimon aluetta, jonka omistuksesta he olivat turhaan taistelleet Jeftaa vastaan (vrt. Ps 83:4–8). Siksi Jeremian kautta annetussa Jehovan profeetallisessa sanomassa nuhdellaan ammonilaisia gadilaisten perinnön anastamisesta ja varoitetaan tulevasta Ammonin ja sen jumalan Malkamin (Milkomin) tuhosta (Jer 49:1–5). Ammonilaiset menivät kuitenkin vielä pitemmälle lähettämällä rosvojoukkoja ahdistelemaan Juudaa kuningas Jojakimin aikana Juudan valtakunnan viimeisinä vuosina (2Ku 24:2, 3).

 Babylonialaisten hyökkäys. Babylonialaisten kukistettua Juudan (607 eaa.) jotkut juutalaiset pakenivat Ammoniin, Moabiin ja Edomiin, mutta palasivat kuultuaan, että  Gedalja oli asetettu valvomaan maata (Jer 40:11, 12). Ammonin kuningas Baalis teki kuitenkin Juudan sotapäällikön Ismaelin kanssa salaliiton Gedaljan murhaamiseksi (2Ku 25:23; Jer 40:14; 41:1–3), ja tuon murhan jälkeen Ismael etsi turvaa Ammonista (Jer 41:10–15).

 Vaikka Ammon iloitsi Jerusalemin kukistumisesta, niin Jehovan tilinteon päivä ympärileikatuille ammonilaisille koitti lopulta heidän sydämensä ympärileikkaamattomuuden vuoksi (Jer 9:25, 26). Jeremian, Hesekielin ja Aamoksen julistamien ennustusten mukaisesti ammonilaiset alkoivat juoda Jehovan vihastuksen maljaa, ja he saivat kokea miekan, nälänhädän, ruton sekä maansa autioituksen (Jer 25:17, 21; 27:1–8; Hes 25:1–10; Am 1:13–15).

 Se, että Ammon ei halukkaasti alistunut Babylonin ikeeseen, ilmenee Hesekielin kertomuksesta, jossa hän kuvailee Babylonin kuninkaan (Nebukadnessarin) seisovan tienhaarassa ennustelemassa päättääkseen, lähtisikö Ammonin Rabbaa vai Juudaa vastaan (Hes 21:19–23, 28–32). Vaikka ensimmäiseksi valinnaksi tuli hyökkäys Jerusalemiin, juutalainen historioitsija Josefus kertoo, että viidentenä vuonna Jerusalemin autioituksen jälkeen Nebukadnessar palasi sotimaan Koile-Syyriaa, Ammonia ja Moabia vastaan (Jewish Antiquities, X, 181 [ix, 7]). Ennustusten mukaisesti Ammonista tuli todella ”katraan lepopaikka” ja Rabbasta ”kamelien laidunmaa” (Hes 25:5). Kameleilla ratsastavat itämaalaiset omistaisivat maan ja leiriytyisivät sinne (Hes 25:4).

 On todennäköistä, että Babylonin valloittaja Kyyros salli ammonilaisten samoin kuin muihinkin kansakuntiin kuuluvien pakkosiirtolaisten palata kotimaahansa Jeremian 49:6:n täyttymykseksi.

 Seka-avioliitot israelilaisten kanssa. Sen jälkeen kun juutalaiset olivat palanneet pakkosiirtolaisuudesta (537 eaa.), muuan Tobia-niminen ammonilainen ryhtyi johtamaan hanketta, jonka tarkoitus oli estää Jerusalemin muurien uudelleen rakentaminen (Ne 4:3, 7, 8). Myöhemmin hän kuitenkin käytti röyhkeästi temppelialueella olevaa ruokasalia, kunnes Nehemia heitti närkästyneenä ulos hänen huonekalunsa (Ne 13:4–8). (Ks. TOBIA nro 2.) Monet pakkosiirtolaisuudesta palanneet juutalaiset olivat myös ottaneet ammonilaisia ja muita vierasmaista syntyperää olevia vaimoja, ja heitä nuhdeltiin siitä ankarasti, minkä vuoksi nuo vaimot lähetettiin pois (Esr 9:1, 2; 10:10–19, 44; Ne 13:23–27).

 Kun Tobia oli häädetty pois temppelialueelta, luettiin 5. Mooseksen kirjan 23:3–6:ssa esitetty Jumalan laki, jossa ammonilaisilta ja moabilaisilta kielletään pääsy Israelin seurakuntaan, ja se pantiin täytäntöön (Ne 13:1–3). Tämän rajoituksen, joka oli annettu noin tuhat vuotta aikaisemmin, koska ammonilaiset ja moabilaiset kieltäytyivät auttamasta israelilaisia näiden lähestyessä Luvattua maata, ymmärretään yleisesti tarkoittavan sitä, että näihin kansoihin kuuluvat eivät voineet päästä Israelin kansakunnan oikeudellisesti täysivaltaisiksi jäseniksi eivätkä siksi saaneet myöskään nauttia kaikkia tuohon jäsenyyteen liittyviä oikeuksia ja etuja. Tämä ei välttämättä merkitse sitä, etteivät yksityiset ammonilaiset ja moabilaiset voineet seurustella israelilaisten kanssa tai asua heidän keskuudessaan ja hyötyä siten Jumalan kansalleen suomista siunauksista, mikä ilmenee siitä, että aiemmin mainittu ammonilainen Selek kuului Daavidin huomattaviin sotureihin, sekä moabilaista Ruutia koskevasta kertomuksesta (Ru 1:4, 16–18).

 Viimeksi mainitussa tapauksessa Ruutin avioliitto Boasin kanssa osoittaa, että sen jälkeen kun näihin kansakuntiin kuuluneet naiset olivat kääntyneet tosi Jumalan palvontaan, juutalaismiehet saattoivat mennä heidän kanssaan naimisiin. Koska sanat ”ammonilainen” ja ”moabilainen” ovat 5. Mooseksen kirjan 23:3–6:n hepreankielisessä tekstissä maskuliinisukuisia, juutalainen Mišna (Jevamot 8:3) väittää, että vain miespuoliset ammonilaiset ja moabilaiset suljettiin Israelin ulkopuolelle. Se Esran vaatimus, että juutalaiset miehet lähettäisivät pois vierasmaiset vaimonsa, sekä Nehemian edellä käsitelty samankaltainen asenne viittaavat kuitenkin siihen, että ammonilaisten ja moabilaisten naisten pääsy Israelin yhteyteen riippui siitä, omaksuivatko he tosi palvonnan.

 Vaikka historialliset todisteet, myös apokryfinen 1. Makkabilaiskirja (5:6), osoittavat, että Ammon oli erillinen alue aina 100-luvulle eaa., niin ensimmäiseen vuosisataan eaa. mennessä alue on ilmeisesti liitetty nabatealaisten valtakuntaan, ja ennen 200-lukua ya. ammonilaiset ovat kansana hävinneet historian lehdiltä todennäköisesti  siksi, että he sulautuivat arabiheimoihin. Kuten Sefanja oli ennustanut, Ammonin pojista oli tullut ”kuin Gomorra, – – autio” (Sef 2:8–10).

 Koska ammonilaiset katosivat yleisen ajanlaskun alkupuolella, Danielin maininnalla Ammonista hänen ”lopun aikaa” koskevassa profetiassaan täytyy olla kuvaannollinen merkitys. Se tarkoittaa ilmeisesti joitakin kansakuntia tai järjestöjä, joita ”pohjoisen kuningas” ei onnistu saamaan valtaansa. (Da 11:40, 41.)