Luku 28

Koettelua ja seulontaa sisältäpäin

JEHOVAN TODISTAJIEN nykyisen järjestön kehittyessä ja kasvaessa on syntynyt monia tilanteita, jotka ovat koetelleet ankarasti yksilöiden uskoa. Näiden tilanteiden avulla on käynyt ilmi, ketkä ovat todellisia kristittyjä, samoin kuin vehnänjyvät erotellaan akanoista puimalla niitä ja viskaamalla niitä ilmaan (vrt. Luuk. 3:17). Järjestön yhteydessä olleiden sydämentila on pakostakin tullut ilmi. Palvelivatko he vain oman edun vuoksi? Olivatko he ainoastaan jonkun epätäydellisen ihmisen seuraajia? Vai olivatko he nöyriä ja halusivatko he innokkaasti saada selville ja tehdä Jumalan tahdon? Oliko heidän antaumuksensa Jehovaa kohtaan ehyt? (Vrt. 2. Aik. 16:9.)

Samalla tavoin koeteltiin ensimmäisellä vuosisadalla eläneiden Jeesuksen Kristuksen seuraajien uskoa. Jeesus sanoi seuraajilleen, että jos he pysyisivät uskollisina, he tulisivat olemaan hänen kanssaan hänen Valtakunnassaan (Matt. 5:3, 10; 7:21; 18:3; 19:28). Hän ei kuitenkaan kertonut, milloin he saisivat tuon palkinnon. Asettaisivatko he uskollisesti Valtakunnan edut ensi sijalle elämässään siitä huolimatta, että ihmiset suhtautuisivat heidän saarnaamiseensa välinpitämättömästi, jopa vihamielisesti? Kaikki eivät pysyneet uskollisina (2. Tim. 4:10).

Se, miten Jeesus itse opetti, koetteli joitakuita. Fariseukset kompastuivat, kun hän hylkäsi suorasukaisesti heidän perinteensä (Matt. 15:1–14). Monet niistäkin, jotka tunnustautuivat Jeesuksen opetuslapsiksi, loukkaantuivat hänen opetustapaansa. Kun hän kerran puhui siitä, miten tärkeää on uskoa hänen uhriksi annettavan lihansa ja verensä arvoon, useat hänen opetuslapsensa ilmaisivat järkyttyneensä hänen käyttämästään kuvakielestä. He eivät odottaneet selitystä, vaan ”vetäytyivät pois taakse jääneisiin asioihin eivätkä enää vaeltaneet hänen kanssaan”. (Joh. 6:48–66.)

Kaikki eivät kuitenkaan kääntyneet pois. Simon Pietari selittikin: ”Herra, kenen luo menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat, ja me olemme tulleet uskomaan ja tietämään, että sinä olet Jumalan Pyhä.” (Joh. 6:67–69.) He olivat näkemänsä ja kuulemansa perusteella vakuuttuneet siitä, että juuri Jeesuksen välityksellä Jumala ilmoitti totuuden itsestään ja tarkoituksestaan (Joh. 1:14; 14:6). Uskon koetukset eivät silti loppuneet.

 Kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus käytti apostoleita ja muita seurakunnan paimenina. He olivat epätäydellisiä miehiä, ja toisinaan heidän epätäydelliset piirteensä koettelivat heidän lähellään olevia (vrt. Apt. 15:36–41; Gal. 2:11–14). Toisaalta jotkut menettivät tasapainonsa, alkoivat ihailla huomattavia kristittyjä ja sanoivat: ”Minä kuulun Paavalille”, kun taas toiset sanoivat: ”Minä Apollokselle” (1. Kor. 3:4). Heidän kaikkien piti varoa, ettei heidän näkemyksensä siitä, mitä Jeesuksen Kristuksen seuraajana oleminen merkitsi, olisi sumentunut.

Apostoli Paavali ennusti muitakin vakavia ongelmia ja selitti, että jopa kristillisen seurakunnan sisäpuolelta nousisi ”miehiä, jotka puhuvat vääristeltyjä asioita vetääkseen opetuslapset mukaansa” (Apt. 20:29, 30). Myös apostoli Pietari varoitti, että Jumalan palvelijoiden keskuudessa toimivat väärät opettajat yrittäisivät kiskoa toisista hyötyä ”väärennetyin sanoin” (2. Piet. 2:1–3). Edessä oli ilmeisesti sydäntä tutkivia uskon ja uskollisuuden koetuksia.

Jehovan todistajien nykyhistoriaan kuulunut koettelu ja seulonta ei siis ole tullut yllätyksenä. Monet ovat kuitenkin yllättyneet siitä, ketkä ovat kompastuneet ja millaisiin asioihin.

Arvostivatko he todella lunnaita?

Veli Russell ja hänen toverinsa saivat 1870-luvun alussa yhä enemmän tietoa Jumalan tarkoituksesta ja oppivat entistä paremmin ymmärtämään sitä. Se oli heille hengellisen virvoittumisen aikaa. Mutta vuonna 1878 heidän uskonsa ja uskollisuutensa Jumalan sanaa kohtaan joutuivat ankaraan kokeeseen. Kysymyksessä oli Jeesuksen lihan ja veren uhriarvo – sama opetus, johon monet ensimmäisellä vuosisadalla eläneet Jeesuksen opetuslapset olivat kompastuneet.

Vain kaksi vuotta aiemmin, vuonna 1876, C. T. Russell oli ryhtynyt yhteistyöhön rochesterilaisen N. H. Barbourin kanssa. Heidän tutkisteluryhmänsä olivat yhdistyneet. Russell oli antanut varoja, joiden turvin Barbourin lehteä Herald of the Morning (Aamun airut) voitiin jälleen alkaa painaa; Barbour oli sen toimittaja ja Russell apulaistoimittaja. He olivat myös tuottaneet yhdessä kirjan Three Worlds, and the Harvest of This World (Kolme maailmaa ja tämän maailman elonkorjuu).

Sitten oli kuin pommi olisi räjähtänyt! Barbour kirjoitti vuoden 1878 elokuun Herald of the Morning -lehteen artikkelin, jossa hän sivuutti sellaiset raamatunkohdat kuin 1. Pietarin kirjeen 3:18:n ja Jesajan 53:5, 6:n sekä Heprealaiskirjeen 9:22:n ja sanoi koko käsityksen Kristuksen kuolemisesta syntiemme sovittamiseksi olevan vastenmielinen. Russell kirjoitti myöhemmin: ”Meidän tuskalliseksi hämmästykseksemme kirjoitti herra Barbour – – kirjoituksen The Heraldiin, jossa hän kielsi sovituksen – kielsi Kristuksen kuoleman olleen lunastushinnan Aadamin ja hänen sukunsa puolesta, sanoen, ettei Kristuksen kuolema voinut olla enemmän maksuna ihmisen synneistä kuin neulanpisto kärpäsen ruumiin läpi – ja  sen siitä johtunut kärsimys ja kuolema – olisi maallisten vanhempain silmissä oikeudenmukainen rangaistus heidän lastensa rikoksista.” a

Asia oli ratkaisevan tärkeä. Pitäisikö veli Russell uskollisesti kiinni siitä, mikä Raamatun mukaan oli selvästi Jumalan järjestely ihmiskunnan pelastamiseksi? Vai lankeaisiko hän ihmisfilosofian ansaan? Vaikka Russell oli siihen aikaan vasta 26-vuotias ja Barbour oli häntä paljon vanhempi, Russell kirjoitti rohkeasti Heraldin seuraavaan numeroon kirjoituksen, jossa hän puolusti voimakkaasti Kristuksen veren synnitsovittavaa arvoa. Hän sanoi tämän olevan ”Jumalan sanan tärkeimpiä opetuksia”.

Sitten hän pyysi J. H. Patonia, joka myös oli Heraldin apulaistoimittaja, kirjoittamaan artikkelin, jossa vahvistettaisiin uskoa siihen, että syntien sovitus perustuu Kristuksen vereen. Paton kirjoittikin artikkelin, ja se julkaistiin joulukuun numerossa. Kun Russellin toistuvat yritykset perustella asiaa Barbourille Raamatun avulla eivät tuottaneet tulosta, Russell katkaisi välinsä hänen kanssaan ja lakkasi tukemasta hänen lehteään. Vuoden 1879 heinäkuussa Russell alkoi julkaista uutta lehteä Zion’s Watch Tower and Herald of Christ’s Presence (Siionin Vartiotorni ja Kristuksen läsnäolon airut), joka alusta pitäen puolusti erityisesti lunnaita. Ongelmat eivät kuitenkaan loppuneet tähän.

Kaksi vuotta myöhemmin myös Paton, joka palveli tuolloin Vartiotornin matkaedustajana, alkoi kääntyä pois ja julkaisi sen jälkeen kirjan  (toisen Day Dawn [Aamun koitto] -nimisen kirjansa), jossa hän hylkäsi uskon siihen, että Aadam lankesi syntiin ja että siksi tarvittiin lunastajaa. Hän järkeili, että Herra itse oli epätäydellinen ihminen, joka yksinkertaisesti osoitti elämällään toisille, miten he voivat ristiinnaulita syntiset taipumuksensa. Vuonna 1881 A. D. Jones, joka myös oli ollut heidän toverinsa, alkoi julkaista Vartiotornin kaltaista lehteä (Zion’s Day Star [Siionin aamutähti]), mutta siinä piti esittää Jumalan tarkoituksen yksinkertaisia peruspiirteitä. Kaikki näytti ensin sujuvan hyvin. Mutta vuoden kuluessa Jonesin lehti oli lakannut tunnustamasta Kristuksen sovitusuhria ja seuraavan vuoden aikana se oli hylännyt koko muun Raamatun. Mitä noille miehille oli tapahtunut? He olivat antaneet omien teorioidensa ja mieltymyksensä suosittuihin ihmisfilosofioihin johtaa heidät pois Jumalan sanan ääreltä (vrt. Kol. 2:8). A. D. Jonesin lehti ilmestyi vain vähän aikaa, ja sitten se hävisi näkyvistä. J. H. Paton päätti julkaista lehteä, jossa hän esitti oman käsityksensä evankeliumista, mutta sen levikki oli hyvin pieni.

Veli Russellia huolestutti kovasti se, miten kaikki tämä vaikutti Vartiotornin lukijoihin. Hän ymmärsi, että se koetteli itse kunkin uskoa. Hän tiesi hyvin, että jotkut selittivät kilpailuhengen saavan hänet arvostelemaan epäraamatullisia opetuksia. Veli Russell ei kuitenkaan yrittänyt haalia kannattajia itselleen. Hän kirjoitti tapahtumista: ”Koettelemisen ja seulomisen tarkoituksena on nähtävästi valita kaikki ne, joiden sisäiset halut ovat epäitsekkäitä, jotka ovat täydelleen vihkineet itsensä Herralle, jotka ovat halukkaita tekemään Jumalan tahdon ja joiden luottamus hänen viisauteensa, hänen teihinsä ja hänen sanaansa on niin suuri, että he kieltäytyvät antamasta johtaa itseänsä pois Herran sanasta enempää toisten viisastelujen kuin omien suunnitelmiensa ja ajatustensakaan kautta.”

Käyttikö Jumala näkyvää kanavaa?

On tietysti olemassa useita uskonnollisia järjestöjä, ja melko monet opettajat käyttävät jonkin verran Raamattua. Käyttikö Jumala erityisesti Charles Taze Russellia? Jos käytti, niin eikö Jumalalla ollut enää näkyvää kanavaa, kun veli Russell kuoli? Näistä tuli polttavia kysymyksiä, jotka aiheuttivat lisää koettelua ja seulontaa.

Ei varmastikaan voitu odottaa, että Jumala käyttäisi C. T. Russellia, jos tämä ei pitäisi uskollisesti kiinni Jumalan sanasta (Jer. 23:28; 2. Tim. 3:16, 17). Jumala ei käyttäisi miestä, jota pelko estäisi saarnaamasta siitä, minkä hän näkisi kirjoitetun selvästi Raamattuun (Hes. 2:6–8). Jumala ei myöskään käyttäisi ihmistä, joka yrittäisi Raamatun tuntemuksensa avulla saada kunniaa itselleen (Joh. 5:44). Mitä tosiasiat siis osoittavat?

Kun Jehovan todistajat nykyään tarkastelevat Charles Taze Russellin tekemää työtä, hänen opetuksiaan ja sitä, miksi hän niitä opetti, sekä hänen aikaansaannoksiaan, heillä ei ole epäilystäkään siitä, että Jumala tosiaan käytti häntä erityisellä tavalla ja merkittävään aikaan.

 Tämä käsitys ei perustu yksinomaan siihen, että veli Russell puolusti tarmokkaasti lunnaita. Se nojautuu myös siihen, että hän hylkäsi pelottomasti sellaisia uskontunnustuksia, joihin kuului joitakin kristikunnan perususkonkäsityksiä, koska nämä olivat ristiriidassa henkeytetyn Raamatun kanssa. Näihin uskonkäsityksiin sisältyi kolminaisuusoppi (jonka juuret olivat muinaisessa Babylonissa ja jonka niin sanotut kristityt omaksuivat vasta kauan Raamatun kirjoittamisen päätyttyä) ja opetus, jonka mukaan ihmissielut ovat synnynnäisesti kuolemattomia (sen olivat omaksuneet Platonin filosofiaa kohtaan pelonsekaista kunnioitusta tuntevat ihmiset ja se avasi heidän mielensä käsityksille, joiden mukaan sieluja piinataan ikuisesti helvetintulessa). Monet kristikunnan oppineetkin tietävät, että näitä oppeja ei opeteta Raamatussa, b mutta kristikunnan saarnaajat eivät yleensä sano niin saarnastuolistaan. Veli Russell sitä vastoin ponnisteli tarmokkaasti kertoakseen jokaiselle halukkaalle kuulijalle siitä, mitä Raamattu todellisuudessa sanoo.

Myös se, miten veli Russell suhtautui muihin varsin merkittäviin totuuksiin, joita hän oppi Jumalan sanasta, on huomion arvoista. Hän tajusi, että Kristus palaisi loistoisana henkipersoonana, ihmissilmille näkymättömänä. Jo vuonna 1876 hän ymmärsi, että pakanain ajat päättyisivät vuonna 1914 (Luuk. 21:24, KR-38). Muutkin Raamatun oppineet olivat käsittäneet joitakin näistä asioista ja puhuneet niiden puolesta. Veli Russell käytti kuitenkin kaikki mahdollisuutensa tehdäkseen ne tunnetuiksi kautta maailman niin laajalti, ettei yksikään ihminen tai ryhmä siihen aikaan yltänyt samaan.

Hän kehotti toisia vertaamaan hänen kirjoituksiaan huolellisesti Jumalan henkeytettyyn sanaan, jotta he vakuuttuisivat siitä, että heidän oppimansa asiat olivat täysin sopusoinnussa sen kanssa. Veli Russell vastasi erääseen kyselykirjeeseen: ”Jos varhaiskristittyjen oli sopivaa tarkistaa se, mitä he saivat apostoleilta, jotka olivat ja väittivät olevansa henkeytettyjä, niin miten paljon tärkeämpää teidän onkaan vakuuttua täysin siitä, että nämä opetukset ovat täydelleen yhtäpitäviä heidän ja Herramme yleisohjeiden kanssa, sillä niiden esittäjä ei väitä olevansa henkeytetty, vaan pikemminkin väittää, että Herra on häntä opastanut ja käyttänyt laumansa ruokkimisessa.”

Veli Russell ei väittänyt saaneensa yliluonnollista voimaa eikä ilmoituksia  Jumalalta. Hän ei vaatinut kunniaa siitä, mitä hän opetti. Hän oli huomattava Raamatun tutkija. Hän kuitenkin selitti, että hänen poikkeuksellinen Raamatun ymmärryksensä johtui ”yksinkertaisesti siitä tosiasiasta, että Jumalan oikea aika” oli tullut. Hän sanoi: ”Jos minä en puhuisi ja jos ei toista puhetorvea löytyisi, niin kivet huutaisivat.” Hän sanoi itse olevansa vain kuin ”viittaava sormi”, joka osoittaa siihen, mitä Jumalan sanassa sanotaan.

Charles Taze Russell ei halunnut kunniaa ihmisiltä. Hän koetti palauttaa oikeille raiteilleen kaikkien niiden ajatukset, jotka olivat taipuvaisia osoittamaan liiallista kunnioitusta häntä kohtaan. Veli Russell kirjoitti vuonna 1896: ”Koska meitä on Jumalan armosta jossakin määrin käytetty evankeliumin palveluksessa, ei liene sopimatonta sanoa tässä sama, minkä olemme monesti sanoneet yksityisesti ja aiemmin näillä palstoilla, nimittäin että vaikka arvostamme palvelijatovereidemme ja koko uskon huonekunnan rakkautta, myötätuntoa, luottamusta ja toveruutta, emme halua kunniaa itsellemme emmekä kirjoituksillemme, emmekä toivo, että meitä puhutellaan kunnianarvoisaksi tai rabbiksi. Emme myöskään toivo, että ketään nimettäisiin meidän mukaamme.”

Kun hänen kuolemansa lähestyi, hän ei ajatellut, että enää ei olisi mitään opittavaa, että enää ei olisi lainkaan työtä tehtäväksi. Hän oli usein puhunut Raamatun tutkielmien seitsemännen osan valmistamisesta. Kun veli Russellin matkakumppani Menta Sturgeon kysyi siitä häneltä ennen hänen kuolemaansa, hän sanoi: ”Joku toinen voi kirjoittaa sen.” Hän ilmaisi testamentissaan tahtovansa, että Vartiotornin julkaisemista jatketaan Herralle täysin vihkiytyneistä miehistä koostuvan komitean johdolla. Hän sanoi, että tuossa tehtävässä palvelevien miesten piti olla ”täydellisesti uskollisia Raamatun opeille – erityisesti lunastusopille – että ei ole Jumalan hyväksymystä eikä iankaikkiseen elämään pelastusta, paitsi uskon kautta Kristukseen ja olemalla kuuliainen hänen sanalleen ja sen hengelle”.

Veli Russell ymmärsi, että piti tehdä vielä paljon työtä, jotta hyvä uutinen saataisiin saarnatuksi. Kun hänen kuulijakuntansa sai vuonna 1915 Vancouverissa Kanadassa esittää kysymyksiä, häneltä tiedusteltiin, milloin siihen aikaan elävät Kristuksen hengellävoidellut seuraajat voisivat odottaa saavansa taivaallisen palkintonsa. Hän vastasi: ”En tiedä, mutta edessä on suuri työ. Siihen tarvitaan tuhansia veljiä ja miljoonia dollareita. En tiedä, mistä nämä tulevat, mutta Herra pitää huolta omista asioistaan.” Sitten vuonna 1916, vähän ennen lähtöään puhujamatkalle, jolla hän kuoli, hän kutsui hallinnollisissa tehtävissä toimivan apulaisensa A. H. Macmillanin toimistoonsa. Hän sanoi tuossa tilaisuudessa: ”En pysty enää kauempaa huolehtimaan työstä, ja kuitenkin tehtävänä on suuri työ.” Kolmen tunnin ajan hän kuvaili veli Macmillanille sitä suurta saarnaamistyötä, jonka hän Raamatun perusteella tajusi olevan edessä. Veli Macmillanin vastaväitteisiin hän vastasi: ”Tämä ei ole ihmisen työtä.”

 Hallinnossa tapahtunut muutos koettelee

Monet veli Russellin tovereista luottivat lujasti siihen, että tilanne oli täysin Herran hallinnassa. W. E. Van Amburgh sanoi veli Russellin hautajaisissa: ”Jumala on käyttänyt monta palvelijaa menneenä aikana ja hän käyttää epäilemättä monta tulevassakin ajassa. Me emme vihkiydy ihmiselle, tai ihmistyölle, vaan tehdäksemme Jumalan tahdon, semmoisena kuin hän ilmaisee sen meille sanansa ja kaitselmuksensa johdatusten kautta. Jumala on yhä johdossa.” Veli Van Amburgh oli järkkymättömän uskollinen tuolle vakaumukselleen aina kuolemaansa saakka.

Valitettavasti oli kuitenkin joitakuita, jotka sanoivat ihailevansa Russellia, mutta jotka ilmaisivat aivan erilaista henkeä. Russellin kuolemaa seuranneet olosuhteiden muutokset johtivat siksi koetteluun ja seulontaan. Luopioryhmiä erosi paitsi Yhdysvalloissa myös muun muassa Belfastissa ja Kööpenhaminassa sekä Vancouverissa ja Victoriassa, Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa. Helsingissä jotkut alkoivat ajatella, että Russellin kuoleman jälkeen ei ollut enää kanavaa, jonka välityksellä saataisiin lisää hengellistä valoa. Joidenkin huomattavien yksilöiden kehotuksesta 164 henkeä jättikin täällä järjestön. Siunasiko Jumala heitä? Jonkin aikaa he julkaisivat omaa lehteään ja pitivät omia kokouksiaan. Aikanaan tuo ryhmä kuitenkin hajosi, kuivui kokoon ja lakkasi olemasta, ja monet siihen kuuluneista palasivat ilomielin raamatuntutkijoiden kokouksiin. Toiset jäivät kuitenkin sille tielleen.

Veli Russellin kuolema ja sitä seuranneet vaiheet koettelivat myös R. E. B. Nicholsonia, Australian haaratoimiston sihteeriä, ja ne saivat hänet ilmaisemaan selvästi, mitä hänen sydämessään oli. Veli Nicholson kirjoitti Russellin kuoleman jälkeen: ”Olen rakastanut häntä yli neljännesvuosisadan sekä hänen työnsä että hänen erinomaisen luonteensa vuoksi, olen iloinnut totuuksista, jotka hän on lähettänyt ’ruokana ajallansa’, ja hänen neuvoistaan, ihaillut hänen miellyttävää, huomaavaista ja rakkaudellista luonnettaan, joka aivan suurenmoisella tavalla yhdistyy voimaan ja päättäväisyyteen tehdä ja uskaltaa mitä tahansa sen toteuttamiseksi, minkä hän uskoi olevan Jumalan tahto tai Hänen Sanansa paljastus. – – Sen tajuaminen, että tämä voimakas tuki on poissa, synnyttää yksinäisyyden tunteen.”

Vartiotorni-seuran uusi presidentti Joseph F. Rutherford ei ollut sellainen mies, jonka Nicholson olisi halunnut veli Russellilla olleeseen johtoasemaan. Nicholson alkoi avoimesti arvostella sitä, että uudessa raamatuntutkisteluaineistossa tuomittiin väärä uskonto hyvin suorasukaisesti. Ennen pitkää hän jätti järjestön ja vei mukanaan paljon Seuran omaisuutta (jonka hän oli rekisteröinyt omiin nimiinsä) sekä ne melbournelaiset, jotka puolestaan olivat pitäneet häntä suuressa arvossa. Miksi kävi näin? Ilmeisesti Nicholson oli alkanut seurata ihmistä, ja nyt kun tuo ihminen oli poissa, Nicholsonin rehellisyys kaikkosi ja into Herran  palvelemiseen jäähtyi. Ketkään niistä, jotka silloin lähtivät pois, eivät menestyneet. On kuitenkin huomion arvoista, että Nicholsonin hentorakenteinen vaimo, Jane, ei seurannut aviomiestään tämän luopuessa totuudesta. Jane oli vihkiytynyt ennen kaikkea Jehova Jumalalle, ja hän jatkoi hänen palvelemistaan koko ajallaan aina vuoteen 1951 saakka, jolloin hän kuoli.

Monet tajusivat, että veli Russellin kuolemaa seuranneiden vuosien tapahtumat olivat Herran tahdon mukaisia. Eräs kanadalainen Jehovan palvelija kirjoitti tästä veli Rutherfordille seuraavaa:

”Rakas Veli, älä ymmärrä minua väärin nyt, kun kirjoitan, mitä kirjoitan. Sinun luonteesi ja veli Russellin luonne ovat niin erilaiset kuin päivä ja yö. Monet, oi, hyvin monet pitivät veli Russellista hänen henkilöllisyytensä, mielenlaatunsa jne. tähden; ja hyvin, hyvin harvat nostivat sormeansa häntä vastaan. Monet hyväksyivät totuuden juuri sentähden, että veli Russell sanoi siten. Niin monet joutuivat palvomaan ihmistä – – Sinä muistat ajan, jolloin veli Russell piti sydämeen käyvän puheen eräässä konventissa siitä, kuinka monet hyväaikeiset veljet hairahtuvat tässä suhteessa, perustellen puhettaan Johanneksen ja enkelin välisellä kohtauksella (Ilmestyskirja 22:8, 9). Kun hän meni pois, niin me kaikki tiedämme, mitä tapahtui.

”Mutta Sinulla, veli Rutherford, on luonne, jota ei voida verrata veli Russelliin. Jo teidän ulkonäkönne  on erilainen. Se ei ole Sinun vikasi. Se oli Sinun syntymäpäivälahjasi, etkä Sinä voinut kieltäytyä ottamasta sitä vastaan. – – Siitä lähtien kuin Sinut asetettiin SEURAN asioiden johtoon, Sinä olet ollut mitä pahimmanlaatuisen väärinarvostelun ja parjauksen kohteena, mikä kaikki on tullut veljien taholta. Kuitenkin huolimatta kaikesta tästä Sinä olet ollut uskollinen ja antautunut rakkaalle Herralle ja hänen tehtävälleen, niinkuin Jesajan 61:1–3:ssa on kerrottu. Tiesikö Herra, mitä hän teki, kun hän asetti Sinut asioiden etunenään? Varmasti. Ennen me olimme kaikki taipuvaisia palvomaan luotua enemmän kuin Luojaa. Herra tiesi sen, ja niin hän asetti luonteeltaan toisenlaisen luomuksen johtamaan asioita, tai tahtoisin sanoa työn, elonkorjuutyön johtoon. Sinä et tahdo kenenkään palvovan itseäsi. Minä tiedän sen, mutta Sinä haluat, että kaikki, joilla on sama ihana usko, nauttisivat siitä valosta, joka loistaa nyt vanhurskasten polulle, niinkuin Herra näkee hyväksi antaa sen loistaa. Ja se on se, minkä Herra haluaa tulevan tehdyksi.”

”Uskollisen ja viisaan palvelijan” tunnistaminen

Monet tuohon aikaan pois seuloutuneet pitivät kiinni sellaisesta näkemyksestä, että ihmisyksilö, Charles Taze Russell, oli Matteuksen 24:45–47:ssä (KJ) ennustettu ”uskollinen ja viisas palvelija”, joka jakaisi hengellistä ruokaa uskon huonekunnalle. Varsinkin hänen kuolemansa jälkeen jopa Vartiotornissa esitettiin vuosien ajan tällainen näkemys. Silloisista raamatuntutkijoista asia näytti olevan näin, koska veli Russellilla oli ollut niin huomattava osa. Hän ei itse edistänyt tätä ajatusta, mutta hän myönsi sitä kannattavien esittämien perustelujen näyttävän järkeviltä. c Hän kuitenkin korosti samalla, että kenen tahansa, jota Herra käyttääkin sellaisessa tehtävässä, täytyy olla nöyrä ja innokas tuottamaan kunniaa Mestarille ja että jos Herran valitsema yksilö laiminlöisi tehtävänsä, hänen tilalleen asetettaisiin joku toinen.

Kun totuuden valo veli Russellin kuoleman jälkeen kuitenkin loisti vähitellen yhä kirkkaammin ja Jeesuksen ennustama saarnaaminen laajeni laajenemistaan, kävi ilmeiseksi, että ”uskollinen ja viisas palvelija” (KJ) eli ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja” (UM) ei ollut poistunut näyttämöltä, kun veli Russell kuoli. Veli Russell oli vuonna 1881 itse esittänyt sellaisen näkemyksen, että tuo ”palvelija” koostui uskollisten hengellävoideltujen kristittyjen koko joukosta. Hän ymmärsi sen olevan palvelijajoukko, sellaisten ihmisten luokka, jotka tekivät yksimielisesti Jumalan tahdon. (Vrt. Jes. 43:10.) Raamatuntutkijat asettuivat tämän näkemyksen taakse jälleen vuonna 1927. Nykyajan Jehovan todistajat tunnustavat, että uskollinen ja ymmärtäväinen orja käyttää Vartiotornia ja sen kaltaisia julkaisuja hengellisen ruoan jakamiseen. He eivät väitä tätä orja-luokkaa  erehtymättömäksi, mutta he pitävät sitä ainoana kanavana, jota Herra käyttää tämän asiainjärjestelmän viimeisinä päivinä.

Kun ylpeys nousi esteeksi

On kuitenkin ollut aikoja, jolloin vastuullisissa asemissa olevat yksilöt ovat alkaneet pitää itseään hengellisen valon kanavina ja siksi vastustaneet järjestön ohjausta. Toiset ovat vain antaneet periksi halulleen saada enemmän vaikutusvaltaa. He ovat yrittäneet saada toiset seuraamaan heitä eli ovat apostoli Paavalin sanojen mukaisesti yrittäneet ”vetää opetuslapset mukaansa” (Apt. 20:29, 30). Tämä on tietysti koetellut niiden vaikuttimia ja hengellistä tasapainoa, joita he ovat pyrkineet houkuttelemaan. Tarkastelemme joitakin esimerkkejä:

Alleghenyssä Pennsylvaniassa asuvat raamatuntutkijat saivat erikoiskirjeitä, joissa heitä kutsuttiin 5. huhtikuuta 1894 pidettävään kokoukseen. Veli ja sisar Russellia ei kutsuttu, eivätkä he saapuneet tilaisuuteen, mutta noin 40 muuta oli läsnä. Tuossa kirjeessä, jonka olivat allekirjoittaneet E. Bryan, S. D. Rogers, J. B. Adamson ja O. von Zech, sanottiin, että kokouksessa käsiteltäisiin heidän ”parhaakseen” koituvia asioita. Tilaisuus osoittautui näiden vehkeilijöiden pahansuopaiseksi yritykseksi myrkyttää toisten mieli tuomalla päivänvaloon veli Russellin liikeasioista sellaisia piirteitä, joissa he otaksuivat toimitun väärin (vaikka tosiasiat puhuivat aivan toista), sekä väittämällä, että veli Russellilla oli liian paljon valtaa (jota he halusivat itselleen), ja valittamalla sitä, että hän kannatti evankeliumin levittämistä mieluummin painotuotteiden ja raamattuluokkien järjestämien kokousten välityksellä kuin pitämällä pelkästään puheita (joihin heidän olisi ollut helpompi ujuttaa omia näkemyksiään). Tapaus herätti seurakunnassa paljon levottomuutta, ja monet kompastuivat. Pois kääntyneistä ei kuitenkaan tullut hengellisempiä ihmisiä eikä innokkaampia Herran työssä.

Yli 20 vuotta myöhemmin, vähän ennen kuolemaansa, veli Russell ilmaisi aikovansa lähettää Paul S. L. Johnsonin, joka oli hyvin kyvykäs puhuja, Isoon-Britanniaan vahvistamaan sikäläisiä raamatuntutkijoita. Seura noudatti veli Russellin toivomusta ja lähetti Johnsonin Isoon-Britanniaan vuoden 1916 marraskuussa. Heti sinne päästyään hän kuitenkin erotti kaksi Seuran johtajaa. Hän piti itseään hyvin tärkeänä ja väitti puheissaan ja kirjeissään tekevänsä sellaista, mitä Esran, Nehemian ja Mordokain työ oli esikuvannut Raamatussa. Hän väitti olevansa se Matteuksen 20:8:ssa mainittu taloudenhoitaja (eli valtuutettu), johon Jeesus vertauksessaan viittasi. Hän yritti saada hallintaansa Seuran varat ja pani Lontoon ylioikeudessa vireille oikeusjutun päästäkseen päämääräänsä.

Epäonnistuttuaan hankkeissaan hän palasi New Yorkiin. Siellä hän yritti saada tukea joiltakuilta Seuran johtokunnassa palvelevilta. Ne, jotka hän onnistui saamaan puolelleen, pyrkivät päämääräänsä ajamalla niiden  Seuran ohjesääntöjen kumoamista, joilla Seuran presidentti valtuutettiin hoitamaan sen asioita. He halusivat päätösvallan kokonaan itselleen. Veli Rutherford ryhtyi oikeudellisiin toimiin turvatakseen Seuran edut, ja niitä, jotka yrittivät häiritä sen toimintaa, pyydettiin lähtemään Beetel-kodista. Kun seuraavan vuoden alussa pidetyssä Seuran osakkaiden vuosikokouksessa valittiin yhdistyksen johtokunnan jäsenet ja virkailijat tulevaksi vuodeksi, ylivoimaisesti suurin osa torjui nuo kiihottajat. Muutamat heistä kenties ajattelivat näiden olleen oikeassa, mutta valtaenemmistö heidän hengellisistä veljistään ilmaisi selvästi olevansa eri mieltä. Ottaisivatko nuo kapinoitsijat vastaan tämän ojennuksen?

P. S. L. Johnson tuli tämän jälkeen raamatuntutkijoiden kokouksiin ja uskotteli kannattavansa heidän uskonkäsityksiään ja toimintaansa. Mutta voitettuaan joidenkuiden luottamuksen hän alkoikin kylvää epäilyksen siemeniä. Jos joku ehdotti Seurasta luopumista, hän ulkokultaisesti esteli tätä, kunnes oli saanut ryhmän uskollisuuden perusteellisesti horjumaan. Hän yritti sekä kirjeitse että jopa matkustamalla itse veljien luo vaikuttaa heihin sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa, Jamaikassa, Euroopassa ja Australiassa. Onnistuiko hän tässä?

Siltä saattoi ehkä näyttää, kun jonkin seurakunnan enemmistö äänesti sen puolesta, että siteet Seuraan katkaistaisiin. Mutta tuollaiset ryhmät olivat kuin puusta katkaistu oksa, joka hetken viheriöi, mutta sitten kuihtuu ja kuolee. Kun vastustajat pitivät vuonna 1918 konventin, erimielisyydet nousivat esiin ja kylvivät epäsopua. Myöhemmin seurasi lisää hajaannusta. Jotkin pienet lahkot toimivat ihailemansa johtajan kanssa jonkin aikaa. Yksikään niistä ei omistautunut siihen työhön, jonka Jeesus oli uskonut seuraajilleen, julkisen todistuksen antamiseen Jumalan valtakunnasta koko asutussa maassa.

Näiden tapahtumien keskellä veljet palauttivat mieleensä 1. Pietarin kirjeen 4:12:n sanat: ”Rakkaat, älkää oudoksuko keskuudessanne olevaa paloa, joka tapahtuu teille koettelemukseksi, ikään kuin teille sattuisi jotakin outoa.”

Edellä mainittujen lisäksi oli muitakin, jotka antoivat ylpeyden jäytää uskoaan. Yksi heistä oli Alexandre Freytag, joka johti Seuran toimistoa Genevessä Sveitsissä. Hän halusi olla huomion keskipisteenä, lisäsi omia ajatuksiaan Seuran julkaisuihin kääntäessään niitä ranskaksi ja jopa käytti Seuran välineitä oman aineistonsa julkaisemiseen. Kanadassa W. F. Salter, Seuran haaratoimiston johtaja, alkoi olla eri mieltä Seuran julkaisujen kanssa. Hän ilmoitti odottavansa, että hänestä tulee seuraava Vartiotorni-seuran presidentti, ja kun hänet oli poistettu tehtävästään, hän käytti epärehellisesti Seuran kirjelomakkeita kehottaessaan Kanadassa ja muissa maissa toimivia seurakuntia tutkimaan hänen kirjoittamaansa aineistoa. Nigeriassa vaikutti muiden muassa G. M. Ukoli, joka osoitti ensin intoa totuuden puolesta, mutta alkoi sitten havitella sen avulla aineellista voittoa  ja huomattavaa asemaa. Epäonnistuttuaan aikomuksissaan hän rupesi arvostelemaan uskollisia veljiä lehtien palstoilla. Näiden lisäksi oli muitakin.

Jopa viime vuosina ovat jotkut huomattavissa johtoasemissa olleet osoittaneet samanlaista henkeä.

Näillä ihmisillä oli tietysti vapaus uskoa niin kuin he halusivat. Mutta jokainen, joka julkisesti tai yksityisesti puolustaa jonkin järjestön julkaisujen kannasta poikkeavia näkemyksiä ja samalla väittää edustavansa tuota järjestöä, aiheuttaa hajaannusta. Miten Jehovan todistajat käsittelivät tällaiset tilanteet?

He eivät alkaneet vainota näitä ihmisiä (vaikka järjestöstä pois siirtyneet usein lankesivatkin entisten hengellisten veljiensä herjaamiseen), eivätkä he myöskään yrittäneet vahingoittaa heitä fyysisesti (niin kuin katolinen kirkko teki turvautuessaan inkvisitioon). Sen sijaan he noudattivat sitä, mitä apostoli Paavali sanoi kehottaessaan henkeytettynä ”pitämään silmällä niitä, jotka aiheuttavat jakaumia ja antavat kompastumisen aiheita vastoin sitä opetusta, jonka te olette oppineet, ja karttamaan heitä. Sillä sellaiset eivät ole Herramme Kristuksen – – orjia, ja lipevin sanoin ja mairittelevin puhein he viettelevät vilpittömien sydämet.” (Room. 16:17, 18.)

Nekin, jotka tarkkailivat tapahtumia, saivat tilaisuuden ilmaista, mitä heidän sydämessään oli.

Oppikäsitykset kaipaavat korjausta

Jehovan todistajat myöntävät auliisti, että he ovat vuosien mittaan monesti korjanneet Jumalan tarkoitusta koskevia käsityksiään. Koska Jumalan tarkoituksen tuntemus edistyy, täytyy väistämättä tehdä muutoksia. Jumalan tarkoitus ei muutu, mutta se valo, jota hän antaa jatkuvasti palvelijoilleen, vaatii heitä korjaamaan näkemystään.

Todistajat osoittavat Raamatusta, että sama piti menneisyydessä paikkansa Jumalan uskollisista palvelijoista. Aabrahamilla oli läheinen suhde Jehovaan, mutta kun tuo uskon mies lähti Uurista, hän ei tiennyt, mihin maahan Jumala johtaisi hänet, eikä hänellä moneen vuoteen ollut lainkaan varmaa tietoa siitä, miten Jumala toteuttaisi lupauksensa tehdä hänestä suuri kansa (1. Moos. 12:1–3; 15:3; 17:15–21; Hepr. 11:8). Jumala paljasti monia totuuksia profeetoille, mutta oli toisia asioita, joita he eivät tuolloin ymmärtäneet (Dan. 12:8, 9; 1. Piet. 1:10–12). Samoin Jeesus selitti paljon asioita apostoleilleen, mutta aivan maallisen elämänsä lopullakin hän sanoi heille, että heillä oli vielä paljon opittavaa (Joh. 16:12). Joitakin asioita, esimerkiksi Jumalan tarkoitusta tuoda pakanoita seurakuntaan, ei ymmärretty ennen kuin apostolit näkivät, mitä todellisuudessa tapahtui ennustuksen täyttymykseksi (Apt. 11:1–18).

Kuten on ollut odotettavissakin, muutokset, jotka ovat vaatineet luopumaan entisistä, rakkaiksi tulleista näkemyksistä, ovat koetelleet  joitakuita. Lisäksi ymmärrys ei ole kirkastunut täysin yhdellä kertaa. Epätäydellisyyden vuoksi on joskus menty äärimmäisyydestä toiseen ennen oikean kannan tajuamista. Se voi viedä aikaa. Jotkut kriittisesti suhtautuvat ovat kompastuneet tähän. Tarkastelemme yhtä esimerkkiä:

Jo vuonna 1880 Vartiotornin julkaisuissa käsiteltiin Aabrahamin kanssa tehdyn liiton, lakiliiton ja uuden liiton yksityiskohtia. Kristikunta oli kadottanut näkyvistään sen Jumalan lupauksen, että maan kaikki sukukunnat tulisivat siunatuiksi Aabrahamin siemenen välityksellä (1. Moos. 22:18). Veli Russell oli kuitenkin hyvin kiinnostunut tietämään, miten Jumala saisi tämän aikaan. Hän uskoi havaitsevansa siinä, miten Raamatussa kuvaillaan juutalaisten sovituspäivää, osoituksia siitä, miten se mahdollisesti toteutetaan uuden liiton yhteydessä. Kun vuonna 1907 käsiteltiin uudelleen samoja liittoja ja korostettiin erityisesti sitä asemaa, joka Kristuksen perijätovereilla on Aabrahamin kanssa tehdyssä liitossa ennustettujen siunauksien tuomisessa ihmiskunnalle, jotkut raamatuntutkijat esittivät jyrkkiä vastalauseita.

Jotkin seikat estivät siihen aikaan ymmärtämästä asioita selvästi. Raamatuntutkijat eivät vielä tajunneet oikein sitä, mikä asema luonnollisella Israelilla oli Jumalan tarkoituksessa. Tämä este poistui vasta sitten, kun kävi täysin ilmeiseksi, että juutalaiset eivät olleet kansana kiinnostuneita siitä, että Jumala käyttäisi heitä hänen profeetallisen sanansa täyttämisessä. Toinen este oli se, että raamatuntutkijat eivät pystyneet tunnistamaan kunnolla Ilmestyksen 7:9, 10:n ”suurta joukkoa”. Sen merkitys selvisi vasta sitten, kun suuri joukko todella alkoi ilmaantua ennustuksen täyttymykseksi. Nekään, jotka arvostelivat ankarasti veli Russellia, eivät ymmärtäneet näitä asioita.

Jotkut, jotka sanoivat olevansa kristittyjä veljiä, väittivät kuitenkin valheellisesti, että Vartiotorni oli kieltänyt Jeesuksen olevan Välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, että se oli hylännyt lunnaat ja kieltänyt sovituksen välttämättömyyden ja todellisuuden. Tämä ei pitänyt alkuunkaan paikkaansa. Mutta muutamat huomattavat yksilöt esittivät tällaisia väitteitä, ja he saivat toisia opetuslapsikseen. He saattoivat olla oikeassa joissakin yksityiskohdissa, joita he opettivat uudesta liitosta, mutta siunasiko Herra heidän menettelyään? Jonkin aikaa jotkut heistä pitivät kokouksia, mutta sitten heidän ryhmänsä kuolivat pois.

Raamatuntutkijat sitä vastoin saarnasivat jatkuvasti hyvää uutista Jeesuksen opetuslapsilleen antaman käskyn mukaisesti. Samalla he tutkivat edelleen Jumalan sanaa ja seurasivat vaiheita, jotka loisivat valoa sen merkitykseen. Liittojen selvän ymmärtämisen tiellä olleet pääesteet raivattiin lopulta pois 1930-luvulla, ja Vartiotornissa ja muissa julkaisuissa esitettiin korjattuja lausuntoja asiasta. d Se ilahdutti suuresti niitä, jotka olivat odottaneet kärsivällisesti.

 Olivatko heidän odotuksensa oikeita?

Joinakin aikoina raamatuntutkijoilla oli toiveita ja odotuksia, joita arvostelijat ovat pilkanneet. Kaikkien näiden toiveiden ja odotusten takana oli kuitenkin harras halu nähdä sen täyttymys, minkä nämä innokkaat kristityt tajusivat kuuluvan Jumalan pettämättömiin lupauksiin.

Tutkittuaan henkeytettyä Raamattua he olivat saaneet selville, että Jehova oli luvannut siunata kaikki maan kansakunnat Aabrahamin siemenen välityksellä (1. Moos. 12:1–3; 22:15–18). He näkivät Jumalan sanasta lupauksen, että Ihmisen Poika tulisi hallitsemaan taivaallisena Kuninkaana koko maata, että uskollisten pieni lauma otettaisiin maan päältä hänen luokseen hänen Valtakuntaansa ja että nämä tulisivat hallitsemaan kuninkaina tuhat vuotta (Dan. 7:13, 14; Luuk. 12:32; Ilm. 5:9, 10; 14:1–5; 20:6). He tiesivät Jeesuksen luvanneen, että hän palaisi ja ottaisi luokseen ne, joille hän oli valmistanut sijan taivaassa (Joh. 14:1–3). He tunsivat sen lupauksen, että Messias valitsisi myös joitakuita uskollisia esi-isiään päämiehiksi eli ruhtinaiksi kaikkeen maahan (Ps. 45:17; Väl). He tajusivat, että Raamatussa oli ennustettu vanhan, pahan asiainjärjestelmän loppu, ja ymmärsivät, että tämä liittyi Harmagedonissa käytävään Jumalan, Kaikkivaltiaan, suuren päivän sotaan (Matt. 24:3; Ilm. 16:14, 16). Heihin tekivät syvän vaikutuksen raamatunkohdat, jotka osoittavat, että maa luotiin asuttavaksi ikuisesti, että sen päällä asuville koittaa todellinen rauha ja että kaikki Jeesuksen täydelliseen ihmisuhriin uskovat saisivat nauttia ikuisesta elämästä paratiisissa (Jes. 2:4; 45:18; Luuk. 23:42, 43; Joh. 3:16).

Oli aivan luonnollista, että he halusivat tietää, milloin ja miten tämä kaikki toteutuisi. Annettiinko henkeytetyssä Raamatussa mitään johtolankoja?

Englantilaisen Christopher Bowenin alkuaan laatiman Raamatun ajanlaskun perusteella he ajattelivat, että ihmiskunnan historian 6000 vuotta olivat päättyneet vuonna 1873, että he elivät sen jälkeen ihmiskunnan historian seitsemättä vuosituhatta ja että he olivat varmaankin lähellä ennustetun tuhatvuotiskauden sarastusta. C. T. Russellin kirjoittamassa kirjasarjassa, jonka nimi oli Millennial Dawn (Tuhatvuotissarastus, myöhemmin Raamatun tutkielmat), kiinnitettiin huomiota tähän viittaaviin seikkoihin sen mukaisesti, mitä raamatuntutkijat ymmärsivät Raamatusta.

Myös sen Jumalan järjestelyn, jonka mukaan muinaisen Israelin piti viettää riemuvuotta, vapautusvuotta, joka 50. vuosi, ymmärrettiin mahdollisesti viittaavan jollakin tavoin aikaan. Tuo vuosi koitti seitsemän sellaisen seitsenvuotiskauden jälkeen, joista kukin päättyi sapattivuoteen. Riemuvuotena heprealaiset orjat vapautettiin ja myydyt perintömaat palautettiin takaisin alkuperäisille omistajilleen. (3. Moos. 25:8–10.) Näihin jaksoihin liittyvät laskelmat johtivat päätelmään, että koko maan suurempi riemuvuosi oli alkanut kenties vuoden 1874 syksyllä, että Herra  oli ilmeisesti palannut tuona vuonna ja oli näkymättömänä läsnä ja että ”kaiken ennallistamisen ajat” olivat koittaneet (Apt. 3:19–21, KJ).

He ajattelivat, että ensimmäisen vuosisadan tapahtumilla saattoi olla rinnakkaisuuksia myöhemmissä tapahtumissa, ja näin ollen he päättelivät, että jos Jeesuksen kaste ja voiteleminen syksyllä vuonna 29 vastasi näkymättömän läsnäolon alkamista vuonna 1874, niin hänen ratsastamisensa Jerusalemiin Kuninkaana vuoden 33 keväällä ilmaisi vuoden 1878 kevään ajaksi, jolloin hän alkaisi hallita taivaallisena Kuninkaana. e Lisäksi he ajattelivat, että heille annettaisiin tuolloin heidän taivaallinen palkintonsa. Kun niin ei tapahtunutkaan, he olettivat, että koska Jeesuksen voideltujen seuraajien oli määrä olla hänen kanssaan Valtakunnassa, niin jo kuolemaan nukahtaneiden herättäminen henkielämään alkoi silloin. Lisäksi arveltiin, että Jumalan luonnollista Israelia kohtaan osoittaman erikoissuosion päättyminen vuonna 36 saattoi viitata siihen, että erikoistilaisuus päästä osaksi hengellistä Israelia päättyisi vuonna 1881. f

Esitelmässä ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”, jonka J. F. Rutherford piti 21. maaliskuuta 1920 New Yorkin Hippodrome-teatterissa, kiinnitettiin huomio vuoteen 1925. Millä perusteella sitä pidettiin merkityksellisenä? Eräässä samana vuonna (1920) julkaistussa kirjasessa osoitettiin, että jos laskettaisiin 70 täyttä riemuvuosikautta siitä silloisen ymmärryksen mukaisesta ajankohdasta, jona Israel astui Luvattuun maahan (sen sijaan että laskettaisiin viimeisen Babylonin pakkosiirtolaisuutta edeltävän esikuvallisen riemuvuosikauden jälkeisestä vuodesta 50. kauden lopussa olevan riemuvuoden alkuun), voitaisiin päätyä vuoteen 1925. Siinä esitettyjen ajatusten perusteella monet toivoivat, että pienestä laumasta jäljellä olevat kenties saisivat taivaallisen palkintonsa vuoteen 1925 mennessä. Tuo vuosi liitettiin myös odotuksiin, joiden mukaan esikristillisinä aikoina eläneet Jumalan uskolliset palvelijat herätettäisiin kuolleista palvelemaan maan päällä taivaallisen Valtakunnan ruhtinasedustajina. Jos näin todella kävisi, se merkitsisi sitä, että ihmiskunta olisi astunut aikakauteen, jolloin kuoleman herruus lakkaisi, ja miljoonat silloin elävät voisivat toivoa, etteivät he kuole koskaan maan päältä. Ne olivat todella onnellisia näkymiä! Vaikka he olivatkin erehtyneet, he kertoivat odotuksistaan innokkaasti toisille.

 Tutkittaessa Raamatun ajanlaskun peruspiirteitä myöhemmin, vuosina 1935–44, havaittiin, että Kuningas Jaakon käännöksessä Apostolien tekojen 13:19, 20:ssä olevan epätarkkuuden g sekä joidenkin muiden seikkojen vuoksi ajanlaskuun oli tullut yli sadan vuoden virhe. h Tämä johti myöhemmin siihen ajatukseen – joka joskus esitettiin yhtenä mahdollisuutena, joskus voimakkaamminkin – että koska ihmisen historian seitsemäs vuosituhat alkaisi vuonna 1975, niin Kristuksen tuhatvuotisen hallituskauden alkuun liittyvät tapahtumat voisivat ruveta toteutumaan silloin.

Osoittautuivatko Jehovan todistajien käsitykset näistä asioista oikeiksi? He eivät toki olleet väärässä uskoessaan, että Jumala varmasti toteuttaisi lupauksensa. Mutta jotkin heidän aikalaskelmansa ja heidän niihin liittämänsä odotukset tuottivat suuria pettymyksiä.

Vuoden 1925 jälkeen kokouksissakävijöiden määrä putosi jyrkästi joissakin Ranskan ja Sveitsin seurakunnissa. Vuonna 1975 tunnettiin jälleen pettymystä, kun tuhatvuotiskausi ei odotusten mukaisesti alkanutkaan. Se johti siihen, että jotkut vetäytyivät pois järjestöstä. Toisia erotettiin, koska he yrittivät horjuttaa toveriensa uskoa. Tuota ajankohtaa koskeva pettymys epäilemättä vaikutti asiaan, mutta joissakin tapauksissa syyt olivat syvemmällä. Jotkut myös väittivät, ettei ole tarpeen osallistua talosta-taloon-palvelukseen. Muutamat eivät tyytyneet vain toimimaan oman päänsä mukaan, vaan ryhtyivät aggressiivisesti vastustamaan järjestöä, jonka yhteydessä he olivat olleet, ja toivat omia näkemyksiään julki lehdissä ja televisiossa. Järjestöstä lähteneitä oli kuitenkin suhteellisen vähän.

Vaikka nämä koetukset aiheuttivat seulontaa ja muutamat lensivät pois kuin akanat viskattaessa vehnää ilmaan, toiset pysyivät lujina. Miksi? Jules Feller selitti, mitä hän ja muut kokivat vuonna 1925: ”Ne, jotka olivat panneet luottamuksensa Jehovaan, pysyivät lujina ja jatkoivat saarnaamistoimintaansa.” He tajusivat, että oli erehdytty, mutta että Jumalan sana ei ollut missään suhteessa osoittautunut epäluotettavaksi, eikä siksi ollut mitään syytä antaa oman toivonsa himmentyä eikä hidastaa vauhtia työssä, jonka tarkoitus oli kiinnittää ihmisten huomio Jumalan valtakuntaan, ihmiskunnan ainoaan toivoon.

Jotkin odotukset eivät olleet toteutuneet, mutta se ei merkinnyt sitä,  että Raamatun ajanlasku oli arvoton. Danielin kirjoittama ennustus, jonka mukaan Messias ilmaantuisi 69 vuosiviikon kuluttua ”siitä ajasta, jolloin tuli se sana, että Jerusalem on jälleen rakennettava”, täyttyi juuri aikanaan, vuonna 29 i (Dan. 9:24–27). Myös vuosi 1914 kävi ilmi Raamatun ennustuksista.

1914 – odotukset ja todellisuus

C. T. Russell kirjoitti vuonna 1876 ensimmäisen niistä monista artikkeleista, joissa hän sanoi Jeesuksen Kristuksen mainitsemien pakanain aikojen päättyvän vuonna 1914 (Luuk. 21:24, KR-38). Vuonna 1889 julkaistussa Tuhatvuotissarastus-sarjan toisessa osassa veli Russell esitti johdonmukaisesti seikkoja, joiden avulla lukijat voisivat ymmärtää esitettyjen lausuntojen raamatulliset perusteet ja tarkistaa ne itse. Lähes 40 vuoden aikana ennen vuotta 1914 raamatuntutkijat levittivät miljoonia julkaisuja, jotka kiinnittivät huomion pakanain aikojen päättymiseen. Jotkin muutkin uskonnolliset julkaisut panivat merkille sen, että Raamatun ajanlasku viittasi vuoteen 1914, mutta mikä muu ryhmä kuin raamatuntutkijat puhui siitä jatkuvasti eri maissa ja osoitti elintavallaan uskovansa että pakanain ajat päättyisivät tuona vuonna?

Vuoden 1914 lähestyessä odotukset voimistuivat. Mitä tuo vuosi toisi tullessaan? Veli Russell kirjoitti Raamatuntutkijain Lehdessä (engl., osa VI, nro 1, julk. alkuvuodesta 1914): ”Jos aikamme ja ajanlaskumme pitävät paikkansa, pakanain ajat päättyvät tänä vuonna – vuonna 1914. Mitä se merkitsee? Emme tiedä sitä varmasti. Odotamme, että Messias alkaa toimeliaasti hallita niihin aikoihin, jolloin pakanoille suodun vallan aika päättyy. Odotteemme, onpa se sitten oikea tai väärä, on, että Jumala tulee suurenmoisella tavalla ilmaisemaan tuomionsa kaikkea epävanhurskautta vastaan ja että tämä tulee merkitsemään monien nykyisten laitosten, jollei niiden kaikkien, hajottamista.” Hän tähdensi sitä, ettei hän odottanut ”maailman lopun” tulevan vuonna 1914. Maa pysyisi ikuisesti, mutta nykyinen asiainjärjestys, jonka hallitsija on Saatana, katoaisi.

Vartiotornissa 1.1.1914 (engl. 15.10.1913) oli sanottu: ”Parhaimpien aikalaskelmien perustuksella, joita me kykenemme tekemään, tapahtuu se näihin aikoihin – joko lokakuussa 1914 tai myöhemmin. Tekemättä mitään päätelmää me odotamme seuraavia tapahtumia: (1) Pakanain aikojen päättymistä – pakanain ylivallan päättymistä maailmassa ja (2) Messiaan valtakunnan pystyttämistä maailmaan.”

Miten tämä toteutuisi? Raamatuntutkijoista tuntui silloin järkevältä, että tähän sisältyisi kaikkien niiden vielä maan päällä olevien Jumalan valittujen kirkastaminen, jotka tulisivat olemaan taivaallisessa Valtakunnassa Kristuksen kanssa. Mutta miltä heistä tuntui, kun näin ei tapahtunutkaan vuonna 1914? Vartiotornissa (engl.) sanottiin 15.4.1916: ”Me  uskomme, että aikamäärät ovat osoittautuneet aivan oikeiksi. Me uskomme, että pakanain ajat ovat päättyneet.” Siinä kuitenkin lisättiin rehellisesti: ”Herra ei sanonut, että seurakunta kokonaisuudessaan kirkastettaisiin vuonna 1914. Me vain päättelimme niin, ja ilmeisesti erehdyimme.”

Tässä he muistuttivat hiukan Jeesuksen apostoleja. Apostolit tunsivat Jumalan valtakuntaa koskevat ennustukset ja ajattelivat uskovansa niihin. Heillä oli kuitenkin monta kertaa vääriä odotuksia siitä, miten ja milloin ne toteutuisivat. Tämän vuoksi jotkut pettyivät. (Luuk. 19:11; 24:19–24; Apt. 1:6.)

Kun vuoden 1914 lokakuu meni, eikä odotettua muutosta taivaalliseen elämään tapahtunut, veli Russell tiesi, että tilanne koettelisi sydäntä toden teolla. Hän kirjoitti Vartiotornissa 1.2.1915 (engl. 1.11.1914): ”Muistakaamme olevamme koetusajassa. Apostoleilla oli samallainen Herramme kuoleman ja Helluntain välillä. Ylösnousemuksensa jälkeen Herramme ilmestyi opetuslapsilleen muutamia kertoja, ja sitten he eivät nähneet häntä moneen päivään. Sitten he tulivat alakuloisiksi ja sanoivat: ’Ei kannata odottaa’; ’Minä menen kalastamaan’, sanoi joku. Kaksi muuta sanoivat: ’Me tulemme myös’. He aikoivat ryhtyä kalastamispuuhiin ja jättää ihmisten kalastamisen. Se oli koetusaika opetuslapsille. Samallainen on nytkin. Jos on jokin syy, mikä pakottaisi jonkun eroamaan Herrasta ja hänen totuudestaan ja lopettamaan uhraamisen Herran asian hyväksi, silloin se ei ole ollut ainoastaan rakkaus Jumalaa kohtaan sydämessä, mikä on ylläpitänyt intoa Jumalaa kohtaan, vaan jokin muu; ehkä se toivo, että aika oli lyhyt; vihkiytyminen oli ainoastaan määrättyyn aikaan.”

Tämä piti ilmeisesti paikkansa joistakuista. He olivat kohdistaneet ajatuksensa ja halunsa ensisijaisesti siihen odotteeseen, että he kokisivat muutoksen taivaalliseen elämään. Kun näin ei tapahtunut odotettuna aikana, he kieltäytyivät ajattelemasta niiden hämmästyttävien tapahtumien merkitystä, jotka todella sattuivat vuonna 1914. He menettivät näkemyksensä kaikista niistä kallisarvoisista totuuksista, jotka he olivat oppineet Jumalan sanasta, ja alkoivat pilkata ihmisiä, jotka olivat auttaneet heitä niiden oppimisessa.

Raamatuntutkijat tarkastelivat nöyrästi uudelleen Raamattua antaakseen Jumalan sanan korjata heidän näkemystään. Heidän vakaumuksensa, jonka mukaan pakanain ajat olivat päättyneet vuonna 1914, ei muuttunut. He oppivat vähitellen ymmärtämään yhä selvemmin, miten messiaaninen Valtakunta oli syntynyt: se perustettiin taivaassa, kun Jehova antoi vallan Pojalleen Jeesukselle Kristukselle. He käsittivät myös, että tämän tapahtumista ei tarvinnut odottaa siihen saakka, kun Jeesuksen perijätoverit herätettäisiin taivaalliseen elämään, vaan että heidät kirkastettaisiin hänen kanssaan myöhemmin. Lisäksi he oppivat tajuamaan, että Valtakunnan vaikutuspiirin laajeneminen ei vaatinut sitä, että vanhan ajan uskolliset profeetat herätettäisiin ensin kuolleista, vaan että Kuningas käyttäisi nykyään eläviä uskollisia kristittyjä edustajinaan asettamaan kaikkiin  kansakuntiin kuuluvien ihmisten eteen tilaisuuden elää ikuisesti Valtakunnan maallisina alamaisina.

Tämän suurenmoisen kuvan avautuminen heidän silmiensä eteen koetteli ja seuloi ihmisiä edelleen. Ne, jotka todella rakastivat Jehovaa ja iloitsivat hänen palvelemisestaan, olivat kuitenkin hyvin kiitollisia eteensä avautuneista palveluseduista (Ilm. 3:7, 8).

Yksi näistä oli A. H. Macmillan. Hän kirjoitti myöhemmin: ”Vaikka meitä ei odotustemme mukaisesti otettukaan taivaaseen vuonna 1914, pakanain ajat tosiaan päättyivät tuona vuonna – – Se, että kaikki ei tapahtunutkaan, kuten odotimme, ei erityisesti häirinnyt meitä, koska meillä oli kiire Luomisnäytöksen esittämisen ja sodasta johtuvien ongelmien vuoksi.” Hän ahersi Jehovan palveluksessa ja oli innoissaan nähdessään Valtakunnan julistajien määrän kohoavan hänen elinaikanaan yli miljoonaan.

Muistellessaan kokemuksiaan, joita hänelle oli kertynyt järjestössä 66 vuoden kuluessa, hän sanoi: ”Olen nähnyt, miten järjestö on kohdannut monia vakavia koettelemuksia ja miten siihen kuuluvien uskoa on koeteltu. Jumalan hengen avulla se on läpäissyt ne ja menestynyt jatkuvasti.” Ymmärryksessä ajan mittaan tapahtuneista korjauksista hän lisäsi: ”Raamatusta oppimamme perustotuudet ovat pysyneet samoina. Olen siis oppinut, että meidän pitäisi myöntää erehdyksemme ja etsiä jatkuvasti Jumalan sanasta lisää valistusta. Joudummepa aika ajoin tekemään mitä tahansa korjauksia näkemyksiimme, se ei muuta armollista lunastusjärjestelyä eikä Jumalan lupausta ikuisesta elämästä.”

Veli Macmillan havaitsi elinaikanaan, että uskon koetuksia aiheuttavien kiistakysymysten joukossa oli kaksi seikkaa – halukkuus todistaa ja teokraattisen järjestön arvostaminen – jotka paljastivat, mitä ihmisten sydämessä todellisuudessa oli. Miten niin?

Kenttäpalveluksesta ja järjestöstä tulee kiistakysymyksiä

Jokaista tosi kristittyä kehotettiin aivan ensimmäisestä Zion’s Watch Tower (Siionin Vartiotorni) -lehden numerosta lähtien ja sitten yhä painokkaammin kertomaan totuudesta toisille. Sen jälkeen Vartiotornin lukijoita kannustettiin usein arvostamaan etuaan ja vastuutaan julistaa hyvää uutista muille. Monet kertoivat siitä jonkin verran, mutta suhteellisen harvat olivat työn eturintamassa ja kulkivat talosta taloon antaakseen jokaiselle tilaisuuden kuulla Valtakunnan sanomaa.

Vuodesta 1919 lähtien kenttäpalvelukseen osallistuminen tuli kuitenkin voimakkaammin esille. Veli Rutherford tähdensi sitä painokkaasti tuona vuonna Cedar Pointissa Ohiossa pitämässään puheessa. Kussakin seurakunnassa, joka pyysi Seuraa organisoimaan sen palvelukseen, asetettiin Seuran nimittämä palvelusjohtaja hoitamaan työtä. Hänen piti  ottaa johto ja huolehtia siitä, että seurakunnalla oli tarvittavat välineet.

Vartiotornissa julkaistiin vuonna 1922 kirjoitus ”Palvelemisen välttämättömyys”. Siinä korostettiin sitä, miten tärkeää ihmisten oli kuulla Valtakunnan hyvä uutinen, kiinnitettiin huomio Matteuksen 24:14:ssä esitettyyn Jeesuksen profeetalliseen käskyyn ja sanottiin seurakuntien vanhimmille: ”Älköön kukaan ajatelko, että koska hän on ryhmän vanhin, niin koko hänen palveluksensa pitäisi olla sanan saarnaamista suulla. Jos hänelle tarjoutuu tilaisuus mennä ihmisten luo ja antaa heille painettu julistus, niin on se suuri etu ja merkitsee evankeliumin saarnaamista usein voimakkaammalla tavalla kuin mitä muuten olisi voinut tehdä.” Sitten kirjoituksessa kysyttiin: ”Voiko ainoakaan, joka on todella vihkiytynyt Herralle, puolustaa joutilaisuuttaan tänä aikana?”

Jotkut hangoittelivat vastaan. He esittivät kaikenlaisia vastaväitteitä. Heidän mielestään ei ollut sopivaa ”myydä kirjoja”, vaikka työtä ei tehtykään ansaitsemismielessä ja vaikka he olivat oppineet totuuden Jumalan valtakunnasta juuri näiden julkaisujen välityksellä. Kun vuodesta 1926 lähtien kannustettiin todistamaan ja tarjoamaan kirjoja talosta taloon sunnuntaisin, jotkut vastustivat sitä, vaikka monilla oli tapana omistaa juuri sunnuntai palvontaan. Ongelma oli pohjimmiltaan siinä, että he pitivät arvoaan alentavana saarnata talosta taloon. Raamatussa sanotaan kuitenkin selvästi, että Jeesus lähetti opetuslapsensa ihmisten koteihin saarnaamaan ja apostoli Paavali saarnasi ”julkisesti ja talosta taloon” (Apt. 20:20; Matt. 10:5–14).

Kun kenttäpalvelusta korostettiin yhä enemmän, ne, joiden sydän ei saanut heitä olemaan todistajia Jeesuksen ja hänen apostoliensa mallin mukaisesti, jäivät vähitellen pois. Skiven seurakunta Tanskassa kutistui joidenkin muiden seurakuntien tavoin suunnilleen puoleen. Irlannissa noin sadasta Dublinin seurakunnan yhteydessä olleesta jäi vain neljä jäljelle. Samanlaista koettelua ja seulontaa tapahtui Yhdysvalloissa, Kanadassa, Norjassa ja muissa maissa. Tämä puhdisti seurakuntia.

Ne, jotka todella halusivat jäljitellä Jumalan Poikaa, toimivat Raamatun kehotuksen mukaisesti. Vaikka he olivat alttiita, heidän ei silti ollut välttämättä helppoa alkaa kulkea talosta taloon. Joillekuille alku oli hyvinkin hankalaa, mutta joukolla todistaminen ja erityiset palveluskonventit rohkaisivat heitä. Kaksi Tanskan Pohjois-Jyllannissa toiminutta sisarta muistivat kauan ensimmäisen kenttäpalveluspäivänsä. He kokoontuivat ryhmän kanssa, kuulivat ohjeet ja lähtivät alueelleen, mutta sitten heiltä pääsi itku. Kaksi veljeä näki sen, ja he pyysivät sisaret työskentelemään kanssaan. Pian päivä paistoi jälleen. Päästyään kenttäpalveluksen makuun useimmat olivat hyvin iloisia ja halusivat innokkaasti tehdä enemmän.

Sitten Vartiotornissa oli vuonna 1932 (15.10. ja 1.11.) kaksiosainen kirjoitus ”Jehovan järjestö”. Siinä osoitettiin, että oli epäraamatullista valita vaaleilla seurakuntien vanhimmat. Seurakuntia kehotettiin käyttämään  vastuuasemissa vain sellaisia miehiä, jotka olivat aktiivisia kenttäpalveluksessa, jotka elivät nimen Jehovan todistajat heille tuoman vastuun mukaisesti. Näiden oli määrä toimia palveluskomiteana. Seura nimitti yhden näistä seurakunnan nimeämistä miehistä palvelusjohtajaksi. Belfastissa Irlannissa tämä seuloi edelleen pois sellaisia, jotka halusivat pikemminkin olla huomattavassa asemassa kuin palvella nöyrästi toisia.

1930-luvun alkuun mennessä olivat useimmat saksalaiset, jotka yrittivät jarruttaa kenttäpalvelusta, lähteneet pois seurakunnista. Jotkut muut vetäytyivät pelokkaina syrjään, kun työ kiellettiin vuonna 1933 monissa Saksan osavaltioissa. Tuhannet kestivät kuitenkin nämä uskon koetukset ja osoittivat olevansa halukkaita saarnaamaan huolimatta työhön liittyvistä vaaroista.

Valtakunnan julistustyö voimistui joka puolella maailmaa. Kenttäpalveluksesta tuli tärkeä osa kaikkien Jehovan todistajien elämää. Esimerkiksi Oslon seurakunta vuokrasi viikonloppuisin busseja, joilla vietiin julistajia naapurikaupunkeihin. He kokoontuivat varhain aamulla, olivat alueellaan kello yhdeksään tai kymmeneen mennessä, työskentelivät kenttäpalveluksessa ahkerasti 7–8 tuntia ja matkustivat sitten bussilla takaisin kotiin. Toiset pyöräilivät maaseudulle mukanaan kirjalaukut ja pahvilaatikot, joissa oli lisää kirjallisuutta. Jehovan todistajat olivat onnellisia, innokkaita ja yksimielisiä tehdessään Jumalan tahtoa.

Kun vuonna 1938 kiinnitettiin jälleen huomiota seurakuntien vastuullisten miesten nimittämiseen, j siihen, ettei palvelijoita enää valittu paikallisesti vaaleilla, suhtauduttiin yleensä myönteisesti. Seurakunnat hyväksyivät ilomielin päätöksen, jossa ne ilmaisivat arvostavansa teokraattista järjestöä ja pyysivät ”Seuraa” (jonka ne ymmärsivät merkitsevän voideltua jäännöstä eli uskollista ja ymmärtäväistä orjaa) järjestämään seurakunnan palvelukseen ja nimittämään kaikki palvelijat. Näkyvä hallintoelin ryhtyi sen jälkeen hoitamaan tarpeellisia nimityksiä ja organisoimaan  seurakuntia yksimieliseen ja tuottoisaan toimintaan. Vain harvat ryhmät pidättyivät tästä ja vetäytyivät tässä vaiheessa pois järjestöstä.

Täysin omistautuneita Valtakunnan sanoman levittämiseen

Jotta järjestöllä olisi jatkuvasti Jehovan hyväksyntä, sen täytyy olla yksinomaan omistautunut siihen työhön, joka hänen Sanansa mukaan täytyy nykyään tehdä: Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaamiseen (Matt. 24:14). On kuitenkin ollut joitakin tapauksia, joissa järjestön kanssa yhteistyössä uurastaneet yksilöt ovat samalla pyrkineet käyttämään järjestöä sellaisten hankkeiden edistämiseen, jotka ovat suunnanneet heidän toveriensa huomion muualle. Se, että he saivat nuhteita, oli heille koetus, varsinkin kun heidän vaikuttimensa olivat heidän omasta mielestään olleet jalot.

Näin tapahtui Suomessa vuonna 1915, kun jotkut veljet perustivat Ararat-nimisen osuuskunnan ja kehottivat suomalaisen Vartiotornin palstoilla sen lukijoita liittymään tähän liiketoimintaan. Veli, joka oli pannut tämän toiminnan alulle Suomessa, suhtautui nöyrästi siihen, että veli Russell sanoi tuon veljen ja hänen toveriensa tulleen ”poisjohdetuiksi evankeliumin totisesta työstä”. Ylpeys esti kuitenkin erästä toista veljeä, joka oli toiminut yli 10 vuotta Jehovan palveluksessa Norjassa, ottamasta samaa neuvoa vastaan.

Yhdysvalloissa syntyi 1930-luvulla samantapainen ongelma. Jotkin seurakunnat julkaisivat kuukausittain omia palvelusohjelehtisiään, joissa oli muistin virkistämiseksi joitakin otteita Seuran Kiertokirjeestä sekä kokemuksia ja paikallisia palvelusjärjestelyjä koskeva aikataulu. Yhtä näistä julkaistiin Baltimoressa Marylandissa, ja siinä tuettiin innokkaasti saarnaamistoimintaa, mutta sitä käytettiin myös joidenkin liikeasioiden edistämiseen. Aluksi veli Rutherford antoi joillekin tällaisille hankkeille äänettömän hyväksymyksensä. Mutta kun sitten tajuttiin, mitä niihin sekaantumisesta voisi seurata, Vartiotornissa sanottiin, että Seura ei hyväksynyt niitä. Tämä oli ankara koetus Anton Koerberille, sillä hän oli aikonut tällä tavoin auttaa veljiään. Aikanaan hän kuitenkin käytti jälleen täysin määrin kykyjään Jehovan todistajien saarnaamistyössä.

Vastaavanlainen ongelma syntyi Australiassa vuonna 1938, ja se laajeni  Seuran ollessa kiellon alaisena (tammikuusta 1941 kesäkuuhun 1943). Seuran haaratoimisto sekaantui suoranaisesti erilaisiin kaupallisiin toimiin huolehtiakseen siihen aikaan aiheellisilta näyttäneistä tarpeista. Tässä tehtiin suuri virhe. Veljillä oli sahoja, yli 20 ”Valtakunnanmaatilaa”, koneenrakennusalan yhtiö, leipomo sekä muita yrityksiä. Seuran julkaisuja voitiin kiellon aikana jatkuvasti tuottaa kahden kaupallisen kirjapainon suojissa. Jotkin heidän liiketoimensa saivat heidät kuitenkin luopumaan kristillisestä puolueettomuudestaan, vaikka työtä tehtiin sen varjolla, että saadaan varoja ja elatus tienraivaajille kiellon aikana. Tilanne kuitenkin vaivasi suuresti joidenkuiden omaatuntoa. Vaikka enemmistö pysyi järjestön yhteydessä, Valtakunnan julistustyö ei tuntunut menevän eteenpäin. Mikä esti Jehovan siunauksen?

Kun kielto poistettiin vuoden 1943 kesäkuussa, silloin haaratoimistossa työskennelleet veljet ymmärsivät, että tällaisista liikeyrityksistä pitäisi hankkiutua eroon ja keskittyä sen sijaan kaikkein tärkeimpään työhön: Valtakunnan saarnaamiseen. Tämä toteutettiin kolmen vuoden kuluessa, ja Beetel-perhe supistui normaaliin kokoonsa. Oli kuitenkin vielä tarpeellista puhdistaa ilmaa ja näin palauttaa täysi luottamus järjestöön.

Seuran presidentti Nathan H. Knorr ja hänen sihteerinsä M. G. Henschel kävivät Australiassa vuonna 1947 nimenomaan selvittääkseen tämän asian. Selostettaessa tätä vierailua Vartiotornissa 15.6.1947 sanottiin harjoitetusta kaupallisesta toiminnasta: ”Ei ollut kysymyksessä ystävien jokapäiväinen maallinen työ elatuksen hankkimiseksi, vaan se seikka, että Seuran haaratoimisto oli hankkinut erilaisia teollisuuslaitoksia ja kutsunut julistajia kaikista osista maata, varsinkin tienraivaajia, työskentelemään näissä laitoksissa eikä saarnaamaan evankeliumia.” Tämä oli jopa saanut jotkut osallistumaan epäsuorasti sotaponnistuksiin. Veli Knorr puhui veljille tilanteesta suoraan kunkin osavaltion pääkaupungissa pidetyssä konventissa. Kussakin konventissa hyväksyttiin päätös, jossa Australian veljet myönsivät erehtyneensä ja pyysivät Jehovalta armoa ja anteeksiantoa Jeesuksen Kristuksen välityksellä. On siis vaadittu valppautta ja jouduttu kohtaamaan koetuksia, jotta järjestö voisi edelleen omistautua täysin Jumalan valtakunnan sanoman levittämiseen.

Silmäillessään nykypäivien historiaansa Jehovan todistajat havaitsevat todisteita siitä, että Jehova on todella puhdistanut kansaansa (Mal. 3:1–3). Vääriä asenteita, uskomuksia ja tapoja on vähä vähältä raivattu pois, ja ne, jotka ovat halunneet pitää niistä kiinni, ovat menneet niiden mukana. Järjestöön jääneet eivät halua sovitella liittääkseen Raamatun totuuteen ihmisfilosofiaa. He eivät ole ihmisten seuraajia, vaan Jehova Jumalan antaumuksellisia palvelijoita. He noudattavat mielellään järjestön antamia ohjeita, koska he näkevät päivänselvät todisteet siitä, että se on Jehovan järjestö. He iloitsevat totuuden valon kirkastumisesta (Sananl. 4:18). He pitävät suurena etuna sitä, että he saavat olla Jehovan toimeliaita todistajia, Jumalan valtakunnan julistajia.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 619]

Koettelu ja seulonta eivät ole tulleet yllätyksenä

[Huomioteksti s. 621]

”He kieltäytyvät antamasta johtaa itseänsä pois Herran sanasta”

[Huomioteksti s. 623]

”Emme halua kunniaa itsellemme emmekä kirjoituksillemme”

[Huomioteksti s. 624]

”Jumala on yhä johdossa”

[Huomioteksti s. 626]

”Uskollinen ja viisas palvelija” ei ollut poistunut näyttämöltä, kun veli Russell kuoli

[Huomioteksti s. 627]

Pahansuopainen yritys myrkyttää toisten mieli

[Huomioteksti s. 628]

Jotkut antoivat ylpeyden jäytää uskoaan

[Huomioteksti s. 629]

Pitäkää silmällä niitä, jotka aiheuttavat jakaumia ja karttakaa heitä

[Huomioteksti s. 630]

Jotkut väittivät valheellisesti, että ”Vartiotorni” oli hylännyt lunnaat

[Huomioteksti s. 635]

”Me vain päättelimme niin, ja ilmeisesti erehdyimme”

[Huomioteksti s. 636]

Ne, jotka todella rakastivat Jehovaa, olivat kiitollisia eteensä avautuneista palveluseduista

[Huomioteksti s. 638]

”Voiko ainoakaan, joka on todella vihkiytynyt Herralle, puolustaa joutilaisuuttaan tänä aikana?”

[Huomioteksti s. 641]

Vääriä asenteita, uskomuksia ja tapoja on asteittain raivattu pois

[Tekstiruutu/Kuva s. 622]

W. E. Van Amburgh

W. E. Van Amburgh sanoi vuonna 1916: ”Tämä suuri maailmanlaajuinen työ ei ole yhden henkilön tehtävä. – – Se on Jumalan työ.” Vaikka hän näki joidenkuiden muiden kääntyvän pois, hän pysyi lujana vakaumuksessaan siihen saakka, kun hän kuoli 83 vuoden ikäisenä vuonna 1947.

[Tekstiruutu/Kuva s. 633]

Jules Feller

Jules Feller näki nuoruudessaan vakavia uskon koetuksia. Jotkin Sveitsin seurakunnat kutistuivat jopa alle puoleen entisestä koostaan. Hän kirjoitti kuitenkin myöhemmin: ”Ne, jotka olivat panneet luottamuksensa Jehovaan, pysyivät lujina ja jatkoivat saarnaamistoimintaansa.” Veli Fellerkin oli päättänyt tehdä niin, ja siksi hän on vuoteen 1992 mennessä saanut nauttia Beetel-palveluksesta 68 vuoden ajan.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 634]

C. J. Woodworth

C. J. Woodworth kirjoitti seuraavat ajatukset eräälle miehelle, joka jätti Jehovan palvelemisen siksi, että Jeesuksen Kristuksen voideltuja seuraajia ei otettukaan taivaaseen vuonna 1914:

”Kaksikymmentä vuotta sitten sinä ja minä uskoimme lapsikasteeseen; pappien jumalalliseen oikeuteen toimittaa tuo kaste; siihen että ihminen piti kastaa, jotta hän voisi säästyä iankaikkiselta vaivalta; siihen että Jumala on rakkaus; siihen että Jumala loi ja luo edelleen miljardeja kaltaisiaan olentoja, jotka tulevat viettämään iankaikkisuuden mittaamattomat aikakaudet palavan tulikiven tukahduttavassa katkussa ja pyytävät turhaan yhtä vesitippaa tuskiensa lievitykseksi – –

”Me uskoimme, että ihminen on kuoltuaan elossa; uskoimme että Jeesus Kristus ei koskaan kuollut; että Hän ei voinut kuolla; että lunnaita ei koskaan maksettu eikä koskaan makseta; että Jehova Jumala ja Hänen Poikansa Kristus Jeesus ovat yksi ja sama persoona; että Kristus oli itsensä Isä; että Jeesus oli itsensä Poika; että Pyhä Henki on persoona; että yksi ynnä yksi ynnä yksi on yksi; että kun Jeesus riippui ristillä ja sanoi: ’Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?’, hän puhui vain itselleen – – että nykyiset valtakunnat ovat osa Kristuksen valtakuntaa; että Paholainen on ollut helvetissä, jonka sijaintipaikkaa ei tiedetä, eikä ole hallinnut tämän maailman valtakuntia – –

”Minä kiitän Jumalaa siitä päivästä, jona nykyinen totuus tuotiin ovelleni. Se oli niin järkevää ja virkistävää mielelle ja sydämelle, että luovuin nopeasti entisestä humpuukista ja hölynpölystä, ja Jumala käytti minua avaamaan sinunkin sokaistut silmäsi. Me iloitsimme totuudesta yhdessä ja työskentelimme rinta rinnan 15 vuotta. Herra soi sinulle paljon kunniaa puhetorvena; en ole koskaan tuntenut ketään toista, joka saisi Babylonin mielettömyydet näyttämään yhtä naurettavilta. Sinä kysyt kirjeessäsi: ’Mitä seuraavaksi?’ Juuri nyt tulenkin asian ikävään puoleen! Seuraavaksi annat sydämesi katkeroitua häntä kohtaan, jonka rakkaudellisen vaivannäön ja ylhäältä antaman siunauksen ansiosta me molemmat olemme saaneet totuuden sydämeemme. Lähdit pois ja veit mennessäsi useita lampaita. – –

”Sinusta minä ehkä näytän naurettavalta, koska en mennyt taivaaseen lokakuun 1. päivänä 1914, mutta sinun tilanteesi ei naurata minua – ei totisesti!

”Kun maailman kymmenen suurinta kansaa vääntelehtii kuolinkamppailussaan, minusta tuntuu erityisen sopimattomalta yrittää pitää pilkkanaan miestä, ainoaa miestä joka on 40 vuoden ajan opettanut, että pakanain ajat päättyisivät vuonna 1914.”

Veli Woodworthin usko ei järkkynyt, kun vuoden 1914 tapahtumat eivät kehittyneetkään odotetulla tavalla. Hän vain totesi, että heillä oli vielä opittavaa. Koska hän uskoi Jumalan tarkoitukseen, hän joutui viettämään yhdeksän kuukautta vankilassa vuosina 1918–19. Myöhemmin hän palveli ”Kultainen Aika”- ja ”Lohdutus”-lehden toimittajana. Hän pysyi lujana uskossa ja uskollisena Jehovan järjestölle aina vuoteen 1951 saakka, jolloin hän kuoli 81-vuotiaana.

[Tekstiruutu/Kuva s. 637]

A. H. Macmillan

”Olen havainnut, miten viisasta on odottaa kärsivällisesti, että Jehova auttaa meitä ymmärtämään raamatullisia asioita selvemmin, sen sijaan että antaisimme jonkin uuden ajatuksen saattaa meidät pois tolaltamme. Joskus olemme odottaneet jostakin ajankohdasta enemmän kuin Raamatun perusteella olisi ollut aihetta. Se, että nuo odotteet eivät toteutuneet, ei muuttanut Jumalan tarkoituksia.”

[Kuvat s. 620]

Yksi suuri uskon koetus koski Jeesuksen uhrin synnitsovittavan arvon tunnustamista

[Kuvat s. 625]

Jotkut Russellin ihailijat havaitsivat, että heidän suhtautumisensa Rutherfordin luonteenlaatuun paljasti, ketä he todellisuudessa palvelivat

[Kuvat s. 639]

Kun kenttäpalvelusta alettiin korostaa enemmän, monet jäivät pois; toisista tuli entistä innokkaampia

”Watch Tower” 1.4.1928

”Watch Tower” 15.6.1927

”Watch Tower” 15.8.1922

[Kuvat s. 640]

Kun teokraattisen järjestön merkitys kasvoi, huomattavaan asemaan pyrkineet seuloutuivat pois